Käänne

Tänään, no eilen, heräsin vasta iltapäivällä, mutta päätin, että tänään en jää kotiin vellomaan surussa ja itsesäälissä. Menin suihkuun, pukeuduin ja meikkasin ja lähdin luokkakaverille lasilliselle. Juteltiin mun ja E:n erosta. Olen siitä viime päivinä purkautunut kaikille, jotka vähänkään ovat jaksaneet kuunnella. On yllättävää, miten monet tavallaan puolustelevat E:tä. Ne sanoo, et eiks se nyt melkeen asunut sun luona jne, eikä mulle tule lainkaan parempi olo niistä kommenteista. On muutenkin niin epävarma olo mitä eroon tulee. Haluaisin palata suhteeseen, vaikka tiedän, ettei siitä mitään tulisi. Sain tänään myös kasan kaipaavia tekstiviestejä E:ltä. Jotenkin kun pystyis ymmärtämään, mitä sen päässä liikkuu. Mä olen joka tapauksessa tehnyt selväksi, että yhteen voidaan mun puolesta palata, mikäli se muuttaa pois, enkä voi ymmärtää, miksei se tartu tilaisuuteen, kun kerran noin paljon mua ikävöi. Tilanne on ihan äärimmäisen hämmentävä.

Kun istuin bussissa matkalla takaisin kotiin, päätin, etten anna tämän, enkä minkään muunkaan asian lannistaa mua. Vaikka mun joka ikinen päivä pitäis erikseen päättää, että tästä tulee taas hyvä päivä, mun vaan pitää niin tehdä. En suostu enää antamaan itsestäni palasia masennukselle.

Unesta

Nukuin koko päivän. Puhuttiin puhelimessa, E itki. Sanoin, että suhde voi edelleen jatkua, mikäli se muuttaa, mutta muuten yhteistä tulevaisuutta ei oo. Ei se tuntunut siihen kauheesti reagoivan. En edes tiedä, onko se tajunnut, että nyt me oikeasti ollaan erottu. Tai no, kai tää on vielä jotain eron alkusoittoa, kun ei sitä nyt niin tiukasti voi rajata, että eilen olin parisuhteessa ja tänään sinkku... Mutta siis, mä en ole jatkamassa suhdetta, jos mikään ei muutu. Järki sanoo mulle, että vaatimus on täysin kohtuullinen, mut silti tunnen oloni julmaksi ja itsekkääksi.

Olin eilen lääkärillä, joka määräs mulle univaikeuksiin Mirtazapinia. En saanut tänään sitten aikaseks haettua lääkkeitä apteekista, tyypillistä. Mä en oikein itsekään tiedä, onko mulla unettomuutta vai ei. Monesti valvon vaikka kahteen yöllä, vaikka klo 7 olis tiedossa aamuvuoro. En vaan halua mennä sänkyyn pyörimään, jos ei yhtään väsytä. En saa tarpeeksi unta, mutta sekin olisi helposti korjattavissa liikunnalla, ainakin niin uskon.

Ajattelinkin jotain liikuntaharrastusta aloittaa. Viiden vuoden aikana olen kerännyt ylleni valtavan määrän ylimääräisiä kiloja, ja ensisijaisesti ne ahdistaa. Toinen syy liikkumiselle olis ihan lisäenergian saaminen ja elämäntapojen normalisoituminen. Ja lisäks tarvitsen nyt jonkun tällaisen projektin, josta saan hyvää oloa ja muuta ajateltavaa, en halua jäädä eroon vellomaan.

Ero, toivottavasti lopullinen

Noh, nyt yöllä sitten erottiin. Yritin jutella E:n kanssa meidän suhteen tulevaisuudesta, eikä siitä tullut oikeesti vittuakaan. Huusin sit lopuks, ettei sun tartte jutella mun kanssa enää ikinä, ja se lähti pois. Ekaks vähän pelästyin, mut nopeesti tajusin, et parempi näin. Sen jälkeen olen aktiivisesti yrittänyt sulkea tunteeni ulkopuolelle. Menin heti vaatehuoneeseen ja sulloin E:n vaatteet jätesäkkiin, revin yhteiskuvan kappaleiksi ja heitin hammasharjan roskikseen. On tossa vielä jotain sen kamoja. En halua, että ne tulevat sattumalta vastaan ja mua alkaa itkettää, siltä varalta siis hankkiudun eroon kaikesta.

Suhdetta jatkui siis kolmisen kuukautta, ja suurimmaks osaksi se oli aivan ihanaa, vaikka meillä oli välillämme iso ongelma: E asui eksänsä kanssa samassa osoitteessa, vaikkeivät ne yhtäaikaa siellä aikaa viettäneetkään. Niillä on yhteinen lapsi, mikä selittää tuon järjestelyn. Koko ajan tarkoitus kuitenkin oli, että E muuttaisi omaan asuntoonsa ja päästäisiin elämään normaalia arkea... Juuri mitään se ei kuitenkaan saanut aikaiseksi asian eteen, vaikka uskonkin ihan täysin, että se yritti ja mietti asioita. Mutta en mä ihan loputtomasti kestänyt, varsinkin, kun tän viimeisen viikon aikana ei enää voitu puhua juuri mistään. Vaikka päästin E:n varmaankin liian lähelle itseäni, ei mua kaduta, vielä ainakaan. Se oli aivan ihana tyyppi, jonka kanssa olisin voinut olla pitkäänkin, mut ilmeisesti se ei halunnut samaa.

Nyt mun pitää vaan pysyä tiukkana ja olla itsekkäämpi. Mä toivon, ettei se enää ottaisi yhteyttä, sillä jos se vaikka ehdottaa tapaamista, mun on varmaankin hyvin vaikea sanoa ei. Ikävä tulee olemaan kova, ja lisäks mä en halua loukata sitä millään tavalla. Toiki mua vituttaa, et miks mä en ymmärrä olla kiltimpi itselleni, loukkashan sekin mua, vaikka ei kai tarkoituksella tai vitustako minä tiedän. Kaikki on jotenkin niin sekavaa, toisaalta tiedän että se rakasti mua. Mut se ei nyt riitä.

Pitkästä aikaa

Kaikki ei ole mennyt ihan hyvin. Olen toista viikkoa sairaslomalla masennuksen vuoksi, ja vaikka olen nyt vapaalla tehnyt myös kaikkea kivaa, olo on nyt aika tyhjä. Itkin viime yönä aamuun saakka, istuin pihalla ja mietin miten kuolisin.

Parin kuukauden aikana, kun en viitsinyt blogia päivittää (ei juuri ollut aihetta), tapahtui kaikkea. D:stä, jota voisin jatkossa kutsua E:ksi oman nimensä mukaan, tuli mun poikaystävä ja erittäin rakas sellainen. Tuntui, etten aiempien kanssa ole päässyt henkisesti lainkaan niin lähelle, ja rakastuminen oli tosi voimakasta. Mun tunteet eivät ole laimenneet, mutta taitaa olla kuitenkin käynyt niin, että ollaan etäännytty toisistamme eikä jaeta aivan samoja tunteita. Eikä suhde muutenkaan ole lainkaan helppo ollut, mut mä olen edelleen vaan tosi rakastunu.

Sain ihan kohtalaisen työpaikan, jossa viihdyinkin. Nyt vaan tuntuu, ettei tätä kaikkea jaksa. Olen miettinyt, jaksanko kantaa työhön liittyvää vastuuta jatkossakaan. Haluaisin kovasti. Se ei ole lainkaan niin, että teen työtä pelkän rahan vuoksi, saan mä siitä niin paljon muutakin. Sairasloma ruokkii mun masennusta, mutta kun ei pysty, niin ei pysty.

Viime viikolla olin pari päivää parhaan ystävän luona (eri kaupungissa) ja meillä oli valtavan hauskaa. Sellaisina hetkinä muistaa, miksi on elänyt tähän saakka. Haluaisin, että noita hetkiä on enemmän, eikä mun ajasta niin suuri osa menisi masennukseen.

Nyt tavoitteena on mennä lauantaina töihin. Viikonloppuina on hieman rauhallisempaa, ja oli oma toive saada aloittaa työt lauantaina ja saada pehmeä lasku.

Loppulause

Mun elämä ei sitten mennyt ihan niin, kuin olin ajatellut. Ei mun pitänyt enää näin vanhana olla tällainen. Mun piti menestyä ja tulla onnelliseks ja kauniiks. Mut mä oon vaan ruma ja onneton, ja ihmiset mun ympärillä vihaa mua enkä tiedä mikä mussa on niin vastenmielistä. Ja oon niin syvällä tässä kaikessa, etten mä keksi, miten enää koskaan pääsen ylös. Mä ajattelen vain, etten voi tehdä sitä, mulla on ihana lemmikki ja ihana paras ystävä, mä valmistun ensi vuonna ja jotenkin kaikki on niin lähellä...

Sydän

Asiat on nyt menneet tähän, että me seurustellaan. Paljon parempi aika seurustelusuhteen määrittelemiselle ois ollut tietysti se, kun D asuu jo omassa asunnossa, mutta en mä vaan halunnut olla vaan joku, jonka kanssa hengataan (vaikka kyllä toki tiesin olevani paljon enemmän ilman sitäkin, että olen nyt "virallisesti" tyttöystävä). Eipä tämä mitään käytännössä muuta. Me ollaan oltu tiiviisti yhteydessä tähänkin asti, enkä mäkään ole enää aikoihin tavannut muita. Ihan uusi piirre on, et mua ei edes kiinnosta tapailla muita, aiemmissa suhteissa sitoutuminen tolta osin ahdisti. Ihanaa olla ihastunut ja rakastunut, mutta mulle tuottaa tosi paljon päänvaivaa se, että pelkään ahdistavani D:tä, vaikken ole esim. mikään perusmustistyyppi tai liimautuja ollenkaan.

Niin, se asuu tosiaan edelleen eksmuijansa ja poikansa kanssa. Tarkoituksena on muuttaa mahdollisimman lähelle nykyistä kotia, jotta poika vois olla illat D:n kanssa, kun se äiti on iltatöissä. En sit tiedä, miksei se lapsi asuis isällään kokonaan, mut en viitti kysyä, kun asia ei juurikaan mulle kuulu, jos ollenkaan. Mua vituttaa toi kämpättömyys, mut kai tää on perkele vaan kestettävä, ja yllättävän vähän tää mua kuitenki ahdistaa.

Muutos

"Mä en ikinä alkaisi parisuhteeseen vasta eronneen ihmisen kanssa", kirjoitin muutama viikko sitten. No, niin mä kai olen nyt kuitenkin tehnyt, tai olen ainakin tekemässä. D on alkanut etsiä omaa asuntoa ja me nähdään edelleen lähes päivittäin.

En muista, olenko kirjoittanut tästä aiemmin, mutta mulla on ollut vain kaksi poikaystävää ikinä. Mulla ei ole ollut yhtään varsinaista teinisuhdetta, mikä harmittaa, koska niitä hölmöilyjä olisi niin hauska muistella. Olin melkein 20, kun seurustelin ensimmäisen kerran, ja vain viikko sen suhteen loppumisen jälkeen tapasin S:n.

Oon nyt huomannu, miten erilainen olen verrattuna edellisiin suhteisiin. Aiemmin olen suhteen alkuvaiheessa ollut niin malttamaton, itsekäs ja tosi mustasukkainen, ja nyt en pysty ihan rehellisesti noista piirteistä yhtäkään yhdistämään itseeni. Oon nyt tietysti vanhempi kuin ennen, iällä selittyy ainakin osa.

Meillä on tosi ihanaa, jutellaan kaikesta ja ollaan paljon yhdessä. Jotenkin mä kuitenkin pelkään, et koska D tajuaa, et se haluaa sittenki olla sen eksän kaa.