Lomalla

Lomaa on ollut nyt kaksi viikkoa, ja viimeiset muutaman päivän olen viettänyt melko visusti sängyssä. Valvon yöt ja päivällä nukun myöhään, minkä jälkeen olen liian laiska/väsynyt tekemään mitään. Eipä tämä silti hirveästi ahdista, harmittaa vaan että arvokasta loma-aikaa menee hukkaan.

Piristystä elämään tuo se, että noista loppuvuoden kokeista pääsin läpi, paitsi kahdesta, joita en edes tehnyt vaan jätin suosiolla uusintaan. Numerot olivat kaikkea ykkösestä viitoseen. Ja näitä kokeita oli siis kahden viikon sisään 10, eli ei huono suoritus lainkaan. Olen jopa vähän hämmästynyt!

Äiti

Minulla on vaativa äiti. Hän arvostaa asioita kuten koulutus, raha, perhe, terveys, turvallisuus jne, eikä tässä mitään pahaa tai kummallista ole, mutta omat valintani ovat vain olleet kovin erilaisia kuin ne, mihin hän olisi minun halunnut ryhtyvän. Tuoreena ylioppilaana en mennyt yliopiston pääsykokeisiin. Lukion jälkeen muutin suuremmalle paikkakunnalle, jossa oli tietysti "korkeat vuokrat" ja muuta paskaa. En ole jäänyt työpaikkoihin, joissa on ollut paha olla. Olen tehnyt asioita (muuttanut, matkustellut, jättänyt edellisen koulunkin kesken) spontaanisti, hetken mielijohteesta. En jäänyt ahdistavaan parisuhteeseen, vaikka se takasi minulle juurikin perheen ja turvallisuuden - erityisesti taloudellisen sellaisen.

Ei äiti mua näistä ratkaisuista "rankaise", ja onhan tuossa paljon sitä normaalia äidin huolta. Ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vapaammin olen saanut itseäni toteuttaa. Hermostun silti kohtuuttomasti, jos hän ei hyväksy tai ymmärrä tekemisiäni. Olisi mielenkiintoista saada tietää, miksi jonkun toisen mielipide voi näin paljon elämääni vaikuttaa, vaikka päätökseni ja tekoni ovat kuitenkin itsenäisiä, tai ainakin äidistäni irrallaan.

Loppu

Hetki sitten laitoin asialle pisteen. Siis MINÄ! Olen niin iloinen, kun osasin arvostaa itseäni edes tämän verran, etten jäänyt ikiajoiksi roikkumaan ihmiseen, joka ei ilmeisestikään tiennyt mitä halusi ja sai mut toisinaan vaan pahalle tuulelle. Tietysti on myös pettynyt ja surullinen olo, mutta ihan sama: minä osasin pitää itsestäni huolen.

Ennen kuin tipahtaa

Olin jo kirjoittamaisillani tänään, että oloni on ollut jo parempi eikä ole ollut tarvetta purkautua tänne, mutta putoaminen tapahtui nopeasti. Muutaman viimeisen tunnin ajan olen maannut kynttilöin valaistussa pimeässä huoneessa, kuunnellut samoja angst-levyjä kuin lähes 10 vuotta sitten ja itkenyt. Välillä tekee mieli huutaa, mutta olen purkanut aggressioita heilumalla levottomasti lattialla. Äiti soitti ja kysyi osoitettani, enkä kyennyt normaaliin keskusteluun. Varmaan rankkaa, kun tytär on vielä yli kakskymppisenä teini.

Minun olisi pitänyt tietää, etten päästäisi lähelleni ketään, johon en voi luottaa täysin, ja kyllähän mä tiesinkin, mutta olin idiootti ja annoin tunteideni viedä, taas kerran, niin kliseistä kuin se onkin. T on päivittäin yhteydessä, mut ei pyydä mua mihinkään, eikä sanallakaan anna edes ymmärtää, että haluaisi tavata, siinä kaikki, mä olen varmaan ihan mukava kaveri. Tää tilanne raastaa mut pieniksi palasiksi. Miksi annoin itseni ihastua ja kuvittelin, että kestäisin. Niin, mun todellakin tässä vaiheessa pitäisi jo tietää paremmin.

Takaisin kotona

Tulipahan pitkän viikonlopun aikana syötyä ja käytettyä rahaa ihan kiitettäviä määriä, joten loppuvuosi varmaan eletään minibudjetilla ja syödään kanin kanssa porkkanaa. Mitään ahdistuksia en ehtinyt miettiä, joten oli se sen arvoista.

Ennen viikonloppua

Parina päivänä olen muistanut ottaa lääkkeet vasta illalla, ja sen on kyllä huomannut. Olen ollut herkkä masentumaan, mutta onneksi sen voi ainakin osaksi laittaa lääkkeettömyyden piikkiin. Noissa masennuskohtauksissa päällimmäisenä huolena on ollut suoranainen tenttivuori, josta en kertakaikkiaan selviä: osa jää sitten uusintoihin, ja rästejä mulla on jo ennestään kiitettävä määrä. Toinen surullinen juttu on se, että iltana muutamana olen kaivannut S:ää. Olinkin ihmetellyt, miksei ero satuta mua enemmän, mutta nyt kaipaus alkaa pikkuhiljaa nostaa päätään. Oli meillä hauskaakin, ja aikahan tunnetusti kultaa muistot (näköjään jo reilussa kuukaudessa). "Onneksi" se oma ahdistus ja sitoutumisen pelko painaa vaa'assa sen verran, etten ole mitään tapaamisehdotuksia heittänyt sinne(kään) suunnalle.

Huomenna on vielä yksi koe, mutta lukemisen sijaan suuntaan katseeni viikonloppuun ja sen suunniteltuun sisältöön: bilettämistä, shoppailua ja nauramista ihanan ystävän kanssa. Mä niin tarvitsen tätä.