Liikaa

Mä en enää jaksais tätä. Työharjoittelu on rankkaa ja haluaisin lopettaa sen. Pelkään, että menetän kaikki parisuhteessa elävät ystäväni, kun he tutustuvat S:n uuteen tyttöystävään ja alkavat viettää yhdessä pariskuntailtoja ja muuta paskaa. Olen miettinyt, miten saisin rikottua S:n ja uuden ämmän välit, vaikka en koskaan oikeasti edes yrittäisi tehdä niin. Anteeksi nyt, että sanon näin.

En enää tiedä/muista, miksi jätin S:n. Enkö rakastanut häntä? Tuntuiko pitkä suhde liian lopulliselta? Halusinko jännitystä huipputylsään elämääni? Oliko toisen ihmisen lähellä paha olla? Oliko minulla huono omatunto siitä, että S joutui kärsimään minun sairauteni takia? Näitä asioita ainakin silloin erotessa ajattelin. Minulle ei riittänyt (enkä tarkoita, että olisi pitänyt riittää) se, että mua rakastettiin, musta pidettiin huolta ja vaikka mulla olisi ollut kuinka paska olla, mua pidettiin sylissä ja kuunneltiin. Tiedän, että ero oli ainoa oikea ratkaisu molempien kannalta, mutta tämä tuntuu silti kovin epäreilulta.

Kuten sanottu, elän normaalia elämää. Olen ehkä jopa tavattoman pirteä, ystävällinen ja nauravainen. Hymyilen ihmisille, tervehdin bussikuskia ja kassatätiä, kerron tutuille hassuja juttuja, kyselen kuulumisia jne. Niin tänäänkin, vaikka kauppareissulla kassalla hymyily oli hyvin vaikeaa. Kotimatkalla pidättelin jo itkua, kun ajattelin mahdollisuutta siitä, että minut kohta suljetaan ystäväpiirin ulkopuolelle. Nytkin tilanne on siinä pisteessä, että äitiäni lukuunottamatta kukaan ei minua kaipaisi varmaan viikkoihin, jos vaikka yllättäen kuolisin.

Tää kaikki on mulle jo liikaa. Kliseistä, mutta miksi just minä?