Pitkästä aikaa

Kaikki ei ole mennyt ihan hyvin. Olen toista viikkoa sairaslomalla masennuksen vuoksi, ja vaikka olen nyt vapaalla tehnyt myös kaikkea kivaa, olo on nyt aika tyhjä. Itkin viime yönä aamuun saakka, istuin pihalla ja mietin miten kuolisin.

Parin kuukauden aikana, kun en viitsinyt blogia päivittää (ei juuri ollut aihetta), tapahtui kaikkea. D:stä, jota voisin jatkossa kutsua E:ksi oman nimensä mukaan, tuli mun poikaystävä ja erittäin rakas sellainen. Tuntui, etten aiempien kanssa ole päässyt henkisesti lainkaan niin lähelle, ja rakastuminen oli tosi voimakasta. Mun tunteet eivät ole laimenneet, mutta taitaa olla kuitenkin käynyt niin, että ollaan etäännytty toisistamme eikä jaeta aivan samoja tunteita. Eikä suhde muutenkaan ole lainkaan helppo ollut, mut mä olen edelleen vaan tosi rakastunu.

Sain ihan kohtalaisen työpaikan, jossa viihdyinkin. Nyt vaan tuntuu, ettei tätä kaikkea jaksa. Olen miettinyt, jaksanko kantaa työhön liittyvää vastuuta jatkossakaan. Haluaisin kovasti. Se ei ole lainkaan niin, että teen työtä pelkän rahan vuoksi, saan mä siitä niin paljon muutakin. Sairasloma ruokkii mun masennusta, mutta kun ei pysty, niin ei pysty.

Viime viikolla olin pari päivää parhaan ystävän luona (eri kaupungissa) ja meillä oli valtavan hauskaa. Sellaisina hetkinä muistaa, miksi on elänyt tähän saakka. Haluaisin, että noita hetkiä on enemmän, eikä mun ajasta niin suuri osa menisi masennukseen.

Nyt tavoitteena on mennä lauantaina töihin. Viikonloppuina on hieman rauhallisempaa, ja oli oma toive saada aloittaa työt lauantaina ja saada pehmeä lasku.