Leendan elämä

Käänne

2010-07-29T01:05:00.003+03:00

Tänään, no eilen, heräsin vasta iltapäivällä, mutta päätin, että tänään en jää kotiin vellomaan surussa ja itsesäälissä. Menin suihkuun, pukeuduin ja meikkasin ja lähdin luokkakaverille lasilliselle. Juteltiin mun ja E:n erosta. Olen siitä viime päivinä purkautunut kaikille, jotka vähänkään ovat jaksaneet kuunnella. On yllättävää, miten monet tavallaan puolustelevat E:tä. Ne sanoo, et eiks se nyt melkeen asunut sun luona jne, eikä mulle tule lainkaan parempi olo niistä kommenteista. On muutenkin niin epävarma olo mitä eroon tulee. Haluaisin palata suhteeseen, vaikka tiedän, ettei siitä mitään tulisi. Sain tänään myös kasan kaipaavia tekstiviestejä E:ltä. Jotenkin kun pystyis ymmärtämään, mitä sen päässä liikkuu. Mä olen joka tapauksessa tehnyt selväksi, että yhteen voidaan mun puolesta palata, mikäli se muuttaa pois, enkä voi ymmärtää, miksei se tartu tilaisuuteen, kun kerran noin paljon mua ikävöi. Tilanne on ihan äärimmäisen hämmentävä.

Kun istuin bussissa matkalla takaisin kotiin, päätin, etten anna tämän, enkä minkään muunkaan asian lannistaa mua. Vaikka mun joka ikinen päivä pitäis erikseen päättää, että tästä tulee taas hyvä päivä, mun vaan pitää niin tehdä. En suostu enää antamaan itsestäni palasia masennukselle.

Unesta

2010-07-28T00:42:00.005+03:00

Nukuin koko päivän. Puhuttiin puhelimessa, E itki. Sanoin, että suhde voi edelleen jatkua, mikäli se muuttaa, mutta muuten yhteistä tulevaisuutta ei oo. Ei se tuntunut siihen kauheesti reagoivan. En edes tiedä, onko se tajunnut, että nyt me oikeasti ollaan erottu. Tai no, kai tää on vielä jotain eron alkusoittoa, kun ei sitä nyt niin tiukasti voi rajata, että eilen olin parisuhteessa ja tänään sinkku... Mutta siis, mä en ole jatkamassa suhdetta, jos mikään ei muutu. Järki sanoo mulle, että vaatimus on täysin kohtuullinen, mut silti tunnen oloni julmaksi ja itsekkääksi.

Olin eilen lääkärillä, joka määräs mulle univaikeuksiin Mirtazapinia. En saanut tänään sitten aikaseks haettua lääkkeitä apteekista, tyypillistä. Mä en oikein itsekään tiedä, onko mulla unettomuutta vai ei. Monesti valvon vaikka kahteen yöllä, vaikka klo 7 olis tiedossa aamuvuoro. En vaan halua mennä sänkyyn pyörimään, jos ei yhtään väsytä. En saa tarpeeksi unta, mutta sekin olisi helposti korjattavissa liikunnalla, ainakin niin uskon.

Ajattelinkin jotain liikuntaharrastusta aloittaa. Viiden vuoden aikana olen kerännyt ylleni valtavan määrän ylimääräisiä kiloja, ja ensisijaisesti ne ahdistaa. Toinen syy liikkumiselle olis ihan lisäenergian saaminen ja elämäntapojen normalisoituminen. Ja lisäks tarvitsen nyt jonkun tällaisen projektin, josta saan hyvää oloa ja muuta ajateltavaa, en halua jäädä eroon vellomaan.

Ero, toivottavasti lopullinen

2010-07-27T01:33:00.003+03:00

Noh, nyt yöllä sitten erottiin. Yritin jutella E:n kanssa meidän suhteen tulevaisuudesta, eikä siitä tullut oikeesti vittuakaan. Huusin sit lopuks, ettei sun tartte jutella mun kanssa enää ikinä, ja se lähti pois. Ekaks vähän pelästyin, mut nopeesti tajusin, et parempi näin. Sen jälkeen olen aktiivisesti yrittänyt sulkea tunteeni ulkopuolelle. Menin heti vaatehuoneeseen ja sulloin E:n vaatteet jätesäkkiin, revin yhteiskuvan kappaleiksi ja heitin hammasharjan roskikseen. On tossa vielä jotain sen kamoja. En halua, että ne tulevat sattumalta vastaan ja mua alkaa itkettää, siltä varalta siis hankkiudun eroon kaikesta.

Suhdetta jatkui siis kolmisen kuukautta, ja suurimmaks osaksi se oli aivan ihanaa, vaikka meillä oli välillämme iso ongelma: E asui eksänsä kanssa samassa osoitteessa, vaikkeivät ne yhtäaikaa siellä aikaa viettäneetkään. Niillä on yhteinen lapsi, mikä selittää tuon järjestelyn. Koko ajan tarkoitus kuitenkin oli, että E muuttaisi omaan asuntoonsa ja päästäisiin elämään normaalia arkea... Juuri mitään se ei kuitenkaan saanut aikaiseksi asian eteen, vaikka uskonkin ihan täysin, että se yritti ja mietti asioita. Mutta en mä ihan loputtomasti kestänyt, varsinkin, kun tän viimeisen viikon aikana ei enää voitu puhua juuri mistään. Vaikka päästin E:n varmaankin liian lähelle itseäni, ei mua kaduta, vielä ainakaan. Se oli aivan ihana tyyppi, jonka kanssa olisin voinut olla pitkäänkin, mut ilmeisesti se ei halunnut samaa.

Nyt mun pitää vaan pysyä tiukkana ja olla itsekkäämpi. Mä toivon, ettei se enää ottaisi yhteyttä, sillä jos se vaikka ehdottaa tapaamista, mun on varmaankin hyvin vaikea sanoa ei. Ikävä tulee olemaan kova, ja lisäks mä en halua loukata sitä millään tavalla. Toiki mua vituttaa, et miks mä en ymmärrä olla kiltimpi itselleni, loukkashan sekin mua, vaikka ei kai tarkoituksella tai vitustako minä tiedän. Kaikki on jotenkin niin sekavaa, toisaalta tiedän että se rakasti mua. Mut se ei nyt riitä.

Pitkästä aikaa

2010-07-26T12:31:00.004+03:00

Kaikki ei ole mennyt ihan hyvin. Olen toista viikkoa sairaslomalla masennuksen vuoksi, ja vaikka olen nyt vapaalla tehnyt myös kaikkea kivaa, olo on nyt aika tyhjä. Itkin viime yönä aamuun saakka, istuin pihalla ja mietin miten kuolisin.

Parin kuukauden aikana, kun en viitsinyt blogia päivittää (ei juuri ollut aihetta), tapahtui kaikkea. D:stä, jota voisin jatkossa kutsua E:ksi oman nimensä mukaan, tuli mun poikaystävä ja erittäin rakas sellainen. Tuntui, etten aiempien kanssa ole päässyt henkisesti lainkaan niin lähelle, ja rakastuminen oli tosi voimakasta. Mun tunteet eivät ole laimenneet, mutta taitaa olla kuitenkin käynyt niin, että ollaan etäännytty toisistamme eikä jaeta aivan samoja tunteita. Eikä suhde muutenkaan ole lainkaan helppo ollut, mut mä olen edelleen vaan tosi rakastunu.

Sain ihan kohtalaisen työpaikan, jossa viihdyinkin. Nyt vaan tuntuu, ettei tätä kaikkea jaksa. Olen miettinyt, jaksanko kantaa työhön liittyvää vastuuta jatkossakaan. Haluaisin kovasti. Se ei ole lainkaan niin, että teen työtä pelkän rahan vuoksi, saan mä siitä niin paljon muutakin. Sairasloma ruokkii mun masennusta, mutta kun ei pysty, niin ei pysty.

Viime viikolla olin pari päivää parhaan ystävän luona (eri kaupungissa) ja meillä oli valtavan hauskaa. Sellaisina hetkinä muistaa, miksi on elänyt tähän saakka. Haluaisin, että noita hetkiä on enemmän, eikä mun ajasta niin suuri osa menisi masennukseen.

Nyt tavoitteena on mennä lauantaina töihin. Viikonloppuina on hieman rauhallisempaa, ja oli oma toive saada aloittaa työt lauantaina ja saada pehmeä lasku.

Loppulause

2010-07-01T23:28:00.004+03:00

Mun elämä ei sitten mennyt ihan niin, kuin olin ajatellut. Ei mun pitänyt enää näin vanhana olla tällainen. Mun piti menestyä ja tulla onnelliseks ja kauniiks. Mut mä oon vaan ruma ja onneton, ja ihmiset mun ympärillä vihaa mua enkä tiedä mikä mussa on niin vastenmielistä. Ja oon niin syvällä tässä kaikessa, etten mä keksi, miten enää koskaan pääsen ylös. Mä ajattelen vain, etten voi tehdä sitä, mulla on ihana lemmikki ja ihana paras ystävä, mä valmistun ensi vuonna ja jotenkin kaikki on niin lähellä...

Sydän

2010-05-16T22:48:00.004+03:00

Asiat on nyt menneet tähän, että me seurustellaan. Paljon parempi aika seurustelusuhteen määrittelemiselle ois ollut tietysti se, kun D asuu jo omassa asunnossa, mutta en mä vaan halunnut olla vaan joku, jonka kanssa hengataan (vaikka kyllä toki tiesin olevani paljon enemmän ilman sitäkin, että olen nyt "virallisesti" tyttöystävä). Eipä tämä mitään käytännössä muuta. Me ollaan oltu tiiviisti yhteydessä tähänkin asti, enkä mäkään ole enää aikoihin tavannut muita. Ihan uusi piirre on, et mua ei edes kiinnosta tapailla muita, aiemmissa suhteissa sitoutuminen tolta osin ahdisti. Ihanaa olla ihastunut ja rakastunut, mutta mulle tuottaa tosi paljon päänvaivaa se, että pelkään ahdistavani D:tä, vaikken ole esim. mikään perusmustistyyppi tai liimautuja ollenkaan.

Niin, se asuu tosiaan edelleen eksmuijansa ja poikansa kanssa. Tarkoituksena on muuttaa mahdollisimman lähelle nykyistä kotia, jotta poika vois olla illat D:n kanssa, kun se äiti on iltatöissä. En sit tiedä, miksei se lapsi asuis isällään kokonaan, mut en viitti kysyä, kun asia ei juurikaan mulle kuulu, jos ollenkaan. Mua vituttaa toi kämpättömyys, mut kai tää on perkele vaan kestettävä, ja yllättävän vähän tää mua kuitenki ahdistaa.

Muutos

2010-05-06T13:33:00.003+03:00

"Mä en ikinä alkaisi parisuhteeseen vasta eronneen ihmisen kanssa", kirjoitin muutama viikko sitten. No, niin mä kai olen nyt kuitenkin tehnyt, tai olen ainakin tekemässä. D on alkanut etsiä omaa asuntoa ja me nähdään edelleen lähes päivittäin.

En muista, olenko kirjoittanut tästä aiemmin, mutta mulla on ollut vain kaksi poikaystävää ikinä. Mulla ei ole ollut yhtään varsinaista teinisuhdetta, mikä harmittaa, koska niitä hölmöilyjä olisi niin hauska muistella. Olin melkein 20, kun seurustelin ensimmäisen kerran, ja vain viikko sen suhteen loppumisen jälkeen tapasin S:n.

Oon nyt huomannu, miten erilainen olen verrattuna edellisiin suhteisiin. Aiemmin olen suhteen alkuvaiheessa ollut niin malttamaton, itsekäs ja tosi mustasukkainen, ja nyt en pysty ihan rehellisesti noista piirteistä yhtäkään yhdistämään itseeni. Oon nyt tietysti vanhempi kuin ennen, iällä selittyy ainakin osa.

Meillä on tosi ihanaa, jutellaan kaikesta ja ollaan paljon yhdessä. Jotenkin mä kuitenkin pelkään, et koska D tajuaa, et se haluaa sittenki olla sen eksän kaa.

Äiti

2010-05-05T23:02:00.002+03:00

Mun äiti on ollut jo lähemmäs 10 vuotta poissa työelämästä somaattisten sairauksien vuoksi. Nyt myös sen muisti ja keskittymiskyky on selvästi alentuneet. Mä oon useasti maininnut asiasta, mutta se vaan joko kieltää asian tai selittelee, ja syyttää mua sen masentamisesta. En oikeen tiedä, mitä pitäisi tehdä. Kai mä sit annan olla, jos ei ihmistä kiinnosta kohdata ongelmiaan niin kaippa sitäkin toivetta on kunnioitettava.

Dear Diary

2010-04-25T23:16:00.005+03:00

Rakas päiväkirja, olen niin rakastunut. Koko ajan vaan haluis olla D:n kanssa ja kun tietää, et sekin haluaa olla mun kaa, tää pilvissä leijailu vaan lisääntyy.

Juteltu ollaan paljon. En halua painostaa enkä saada D:tä tekemään mitään, mitä se ei halua tehdä. Se onkin vaikeaa, kun tietysti mun täytyy kuitenkin tuoda esiin, miltä musta tuntuu jne. Ahdistaa tietysti se, että asuvat vielä keskenään. Ja kun tiedän, ettei asiat siitä erilleen muutostakaan miksikään pelkäksi onneksi ja auvoksi muutu. Musta kuitenkin tuntuu siltä, että tää asia pitää katsoa loppuun, ja oon päättäny luottaa. Tajuun kyllä, miten säälittävältä roikkujalta kuulostan, mutta mä irtisanoudun kaikesta tollasesta.

Lauantaina oltiin D:n kaverilla, oli hauskaa. Se kaveri on ihan täys narkki, mikä oli musta vaan jännää. Näin sit ihan oikean diilerin kans, olin aivan haltioissani, vaikken sitä toivottavasti näyttänytkään. Kun mä katselin sitä toimintaa, mä olin aivan sairaan helpottunu, et D ei ainakaan mun tietääkseni käytä mitään kannabista vahvempaa, niin jännää kuin tää kaikki musta onkin.

Suuria eroja

2010-04-21T22:32:00.005+03:00

Diileri sanoi tänään kihlakaverille, että haluaa jatkaa vaan ystävinä. Tuntuu tietysti helpottavalta, mutta myös vähän pahalta. Itellä on vielä puolen vuoden takainen ero tuoreessa muistissa, ja vaikka siitäkin suhteesta tunteet oli suurin piirtein kuolleet, pahalta eroaminen tuntui enkä haluis että muut joutuu kärsimään. Ihan älytön juttu sinänsä: kuten tiedämme, mä olen ihastunut Diileriin ja haluan sen kanssa ainakin hengata, niin miks ihmeessä mä nyt ahdistun sen erosta, joka mahdollistaa tietty sen, että me joskus hamassa tulevaisuudessa ollaan pari. Mitään vakavaa en kyllä edes yritä tällaisessa tilanteessa rakentaa... Yhdessäolo vaan tuntuu hyvältä.

Seuraavaks Diilerillä on tietty edessä se surutyö. Mä en ikinä alkaisi parisuhteeseen vasta eronneen ihmisen kanssa, enkä mitään tuollaista aiokaan ehdottaa... Mutta jos sit joskus, mut vasta, kun ero on täysin selvä ja ohi.

Tuli niin yllätyksenä tuo, että ovat nyt laittaneet eron käyntiin. En mä voinut olla mitenkään varma, että kyseinen asia ikinä tapahtuis, saati sitten että näin äkkiä. Noh, olihan niillä suhteessa kaikenlaisia ongelmia, etten mä sitä eroa mitenkään aiheuttanut, olin ehkä viimeinen pisara.

Niin, omasta erosta on siis jo puoli vuotta. Aika on mennyt aivan käsittämätöntä vauhtia. Vaikka mulla ei ihan hirveän tylsä elämä ole koskaan ollutkaan, on tää viimeinen kuusi kuukautta ollut tapahtumarikkain ja opettavaisin ajanjakso koskaan. Jos mä olisin tiennyt, miten vaikeaa ero on, en olisi tähän koskaan ryhtynyt, mutta tietysti nyt oon todella tyytyväinen että asiat on menneet niinku ne on menny.

Ihkua

2010-04-18T17:37:00.007+03:00

Takana taas ihan huikee viikonloppu. Oltiin baarissa, leivottiin herkkuja ja söpöiltiin. Juteltiin suhdejuttuja. Ihanaa, kun pystyn puhumaan noista ahdistumatta. En mä kyllä vieläkään ole ihan päässyt yli siitä, miten outo tilanne tää on.

Ihastuneesta olosta kertoo mm. se, että yhtäkkiä sana "ihku" on ihan normaalia puhekieltä.

"oon ihan rakastunut
vaikka koitankin huijata itteeni, etten ois
oot ihkuin tyttö ikinä"

Sit joskus

2010-04-17T18:24:00.005+03:00

Jos puhuis vaihteeks jostain muusta kuin Diileristä, joka sekin on kyllä tietysti hyvä puheenaihe. Siinä asiassa ei mitään uutta. Kivaa ja ihanaa on, mut siihen se sit jää.

Koulu on jotenkin tosi rankkaa ja toisaalta helppoa. Mitään vaikeasti tajuttavia kursseja mulla ei nyt ole, mä läpäisen kyllä kaikki kunhan vaan jaksan tehdä vaadittavat työt. Välillä mun vaan pitää teeskennellä, että olisin jotenkin perehtynyt asiaan, kun todellisuudessa mulla ei oo mitään käsitystä...

Mun on kauhean vaikea erottaa sitä, koska olen masentunut ja koska vain normaalisti turhautunut tai väsynyt. Tosi herkästi tulee peruttua esim. työvuoro, jos on huono olo, viimeksi viimeinen pääsiäisen työvuoro.

S soitti mulle eilen. Me ei olla oltu missään tekemisissä pitkään aikaan. Mähän lähetin sille sen viestin useita viikkoja sitten, eikä vastausta tosiaankaan kuulunut. Ajattelin ensin, etten vastaa puhelimeen, mutta vastasin kuitenkin. Oli tekemässä muuttoa ja sanoi löytäneensä jotain mun tavaroita ja tuovansa ne viikonlopun aikana. Oli ihan kiva jutella hetki ja huomata, ettei sen mun ikäväviestin kai tarvitse vaikuttaa ikuisesti, ehkä me voidaan jossain vaiheessa oikeasti olla edes jonkinlaisia kavereita? Mutta niin kauan, kuin mä olen sinkkuna ja S seurustelee, musta tuntuis oudolta olla sen seurassa. Mutta tosiaan, ehkä joskus.

Klassikko

2010-04-13T23:17:00.007+03:00

Noh, eipä se jutun jatkaminenkaan enää niin helppoa ollut. Tänään taas nähtiin ja kun lähdin kotiin, olin niin käsittämättömän paskana. Ajattelin, et pakko saada Diileri itelle ja omaksi, ei musta selkeästi ole jakamaan.

Joo, mulla on suhde varattuun mieheen. Oon niin klassinen esimerkki heikosta naisesta, joka antaa tunteiden viedä. Olen kuitenkin sairaan ylpeä, etten ole (kai) alkanut kuvitella liikoja. En oleta, että Diileri jättää muijansa ja me eletään yhdessä elämämme onnellisina loppuun saakka. Mutta: en mä ihan tyypilliseksi epätoivoseks roikkujaks voi tunnustautua. Diileri osottaa tunteitaan selkeesti avoimemmin kuin mä, ja tapaamiset on tapahtuneet yleensä sen aloitteesta. Ja lähestulkoon joka päivä siis nähdään toisemme. Lisäks tänään se olis vienyt mut kotiinsa ja esitellyt mut lapselleen, mut siinä vaiheessa mä kieltäydyin mut lupasin tulla "joku kerta".

Noh, tän iltasten "deittien" jälkeen sitten sanoin miten pahalta tuntuu. Että en pysty jakamaan, ja oon niin kovin ihastunu. Diileri sanoi, et se haluis jättää sen elämänsä, ja olla mun kanssa niinku millään muulla ei olis väliä, mut pelkää sitä kaikkee paskaa, mitä siitä seurais. Musta toi on niin vitun typerä asenne elämään, et ollaan ennemmin paskassa suhteessa kuin tehdään töitä uuden onnen eteen. Tai ehkä se ei sitten vaan välitä musta tarpeeks jättääkseen taa paskan joskin luultavasti turvallisen elämänsä.

Mä tottakai olen tiennyt, että se on muhun erittäin ihastunu, mut olettanu myös, että niillä on onnellinen, joskin yhteiskunnan normien vastainen parisuhde. Tietysti ihastuminen ja päivittäinen yhteydenpito mun kanssa kertoo osaltaan siitä, ettei kaikki ole suhteessa kohdallaan, mutta en sitä niin osannut itse ajatella. Tänään kuitenkin sain sitten tietää, että niiden suhde on nykyisin lähinnä ystävyyssuhde - tää tieto oli yllätys, helpotus ja kaikkee sellasta.

Juteltiin ystävän kanssa, miten kummallista onkaan, et onnellisuus onkin ainakin osittain kiinni siitä, et rinnalla on se rakastettu. Mä oon aina hiukan halveksinut ihmisiä, jotka ei pysty olemaan ilman parisuhdetta, mut taidan sit ite olla sellainen kans.

Noh, oli miten oli, luultavasti noin 100 % ihmisistä pitää mua säälittävänä moraalittomana naisena, ja vaik mä täl hetkellä hiukan vitutan itteänikin, mä silti jatkan. Mä katson, tekeekö se oikeasti mitään sen eteen, et joskus voitas oikeasti olla yhdessä. Mut jos mä siinä alan tasapainoni uhalla epätoivosesti roikkumaan, mut saa kyllä ampua.

To be continued

2010-04-13T09:46:00.005+03:00

Ehkä noin puoli sekuntia edellisen postauksen jälkeen päätin lykätä luopumisen tuskaa kauemmas ja jatkaa diilerijuttua. Harvemmin näin tehokkaaseen itsepetokseen olenkaan törmännyt. Oli miten oli, eilen käytiin sitten kaupungilla ja mun luona. Oli kivaa, mutta mun puolelta myös hiukan surua tms., kun en sitä ihmistä tule koskaan ihan omakseni saamaan. Diilerin elämän suuri rakkaus on kuitenki ihan se oma kihlattu. Ei se mitään tollasta ole sanonut, mutta kyllä sen tietää. Eihän se mulle puhu mitään kenestäkään muusta naisesta, ja siks mä välillä erehdynkin hetkellisesti kuvittelemaan, että olisin ainoa.

Meillä ei muuten edelleenkään ole ollut seksiä ja ehkä mä haluankin pitää asian niin.

Se siitä sitte

2010-04-12T00:18:00.006+03:00

No niin, sanoin Diilerille miltä tuntuu ja mitä ajattelen. Ja nyt sit sattuu. Vittu, olis pitäny olla vaan hiljaa, kun ei aiemmin tuntunut oikeesti yhtään pahalta. Mulle on täysin luonteen vastaista mennä vaan rentona eteenpäin, mutta jostain syystä pystyin siihen vähän aikaa. Tiesin, että kaikki loppuu ennemmin tai myöhemmin, ja näköjään mä nyt sitten lopetin sen ennemmin. Kai tää oli fiksua ja kaikkea, mutta ku mä en vittu aina jaksais olla fiksu vaan tehdä asiat niin, kuin kullonkin sattuu hyvältä tuntumaan.

Silti mä elättelen toivoa, että mä saisin sen itelleni. Se on niin valtavan ihana. No, kyl mä sille lopuks sanoinkin, että todellakin olisin sen, jos se vaan haluais, vaikka toisaalta tiedän ettei sekään asia ole niin mustavalkoinen ja suoraviivanen. Ja enhän mä jumalauta edes vois olla oikeasti kenenkään narkkarin kans, ois seki iha kamalaa. Huhhuh. Kai nää kaikki vaihtoehdot on aina yhtä paskoja.

BDI

2010-04-11T23:49:00.003+03:00

Edelliset tulokset täällä.

DEPS

2010-04-11T23:44:00.006+03:00

Edelliset tulokset täällä.

Diileri

2010-04-11T22:57:00.005+03:00

Viikonloppu meni pilvessä. Poltin joka päivä, mut lisäks ihastuminen aiheuttaa tietty sellasen oman upeen olotilansa. Ja mähän oon päättäny lopettaa tän, emmä nyt voi hengata loputtomiin jonku kihloissa olevan tyypin kaa, oli se sen parisuhde miten vapaa ja avoin tahansa. Mua ei satu vielä, mut tiedän et jos annan tän tilanteen mennä liian pitkälle, sattuu aivan helvetisti. Epäilen, että sen parisuhde on megatylsä ja urautunut, ja se hakee musta jotain hetkellistä piristystä, jonka avulla sit taas jaksaa elämäänsä.

Mä oon alkanu ihannoida elämää, jossa mä voisin vaan narkata ja hengata, se olis ihan mahtavaa. No joo. Enpä oo viel mitään kannabista kummempaa kokeillut. Joskus teininä tuli kyllä vedettyä muutama kerta jotain lääkkeitä, joista ei ees tiennyt mitä ne on, mutta kai seki kuulu siihen epämääräseen elämänvaiheeseen, jollasta taas elän. Kunhan mä unohdan ton Diilerin, ihan oman mielenterveyteni takia, tuskin enää polttelen sen jälkeen.

Se on niin ihana tyyppi, että haluisin sen vaan jättävän sen akkansa, mutta kun ei niin kuitenkaan tapahdu, niin en aio tuudittautua harhaan.

Vaihe

2010-04-07T20:32:00.007+03:00

Mun elämästä on tullut erittäin hämärää, mikä on omasta mielestäni hyvä juttu. Tällaista epämääräistä hengaamistahan mä olen halunnut, mutta joku raja ja jotain velvollisuuksiakin pitää olla.

Uus työpaikka on nyt antanu mahdollisuuden käyttää rahaa rennommin, ja tänään kävinki hiukan uudistamassa vaatekaappia. Vaatteet on mulle hurjan tärkeitä ollu aina, ja onki vähän ottanu päähän kun niihin ei ole voinut käyttää rahaa juuri yhtään.

Olen nyt polttanut pilveä muutamana iltana, se on ollut hienoa ja jännää ja kivaa. Vaik ei kai se tän ikäsenä pitäs mitenkään hirveen kiehtovaa enää olla, mut onpahan kuitenkin.

Kaikista oudointa mitä mulle on nyt tapahtunu, on se, et mä oon kahtena yönä nukkunu Diilerin kans. Siis ei kai se mikää oikee diileri oo, mut ihan kiva sanoo sitä siks. Se on jotenkin niiiiiiin outo tyyppi, tai ei välttämättä outo, mut sellanen, etten ole aikasemmin törmännyt. Ja siis sehän elää "avoimessa parisuhteessa" tai jotain muuta paskaa. Yritän olla kiintymättä liikaa ja suhtautua tähän vaan sellasena jännänä vaiheena elämässä, kun en kuitenkaan saa sitä itelleni.

Ihanaa!

2010-04-03T15:33:00.004+03:00

Mulla menee tällä hetkellä hirveen hyvin. Olen ollut nyt kuukauden koulussa. Toissapäivänä aloitin uudessa työpaikassa, ja jännitin ihan törkeen paljon. Aamulla tuntui, että oksennan. Olin varautunut siihen, että koko kevät ja kesä siellä on pelkkää vittuilua ja kiirettä päivät pääksytysten, mutta nää pari päivää on ainakin olleet tosi hyviä. Mua puhutellaan omalla nimellä, työt saan tehdä itsenäisesti omaan tahtiin, ja ilmapiiri vaikuttaa muutenkin oikeen hyvältä. Oon aivan hämmästyny, oon sijaisena tottunu vaikka mihin.

Eilen olin ehkä elämäni onnistuneimmilla treffeillä. Mua otti ensin päähän, että olin lupautunu menemään niille, kun niistäkin olin tietysti etukäteen varma, et pieleen ne menee kuitenkin ja taas kaduttaa. Mut ne olikin ihan älyttömän hauskat! Toivottavasti tulee toisetkin, uskoisin, vaikken ite aiokaan ehdottaa :D.

Mulla on ollut laatikollinen kaikkea eksäkamaa, valokuvia sun muuta. Mä oon jo vähän aikaa suunnitellut, että niistä pitäisi hankkitua eroon, ja alkuviikosta päätin päiväksi lauantain. Joten tänään palaa S-rovio mun tiskialtaassa.

Ystävät

2010-03-30T21:12:00.002+03:00

Joulun aikaan pelkäsin, että jäisin ystäväpiirin ulkopuolelle erottuani S:stä, ja niinhän siinä nyt kävi. Ei mua eristetty, vaan tänään tajusin, että yhteisten kaverien kanssa hengaaminen muistuttaa "vanhoista ajoista" liikaa ja satuttaa mua, joten en pystynyt enää olemaan niiden kanssa. Meillä oli muutama viikko sitten myös riita, josta tää kaikki lähti käyntiin, mutta tällä hetkellä mä pidän ystävyyden loppumiselle suurempana syynä juurikin noita yhteisiä muistoja S:n kanssa.

Kaikki ystävät on tietty uniikkeja ja arvokkaita, mutta ajattelen silti, et onneks mul on muitakin ystäviä, enkä jää nytkään yksin. Ehkä myöhemmin voi taas viettää aikaa yhessä mut ei just nyt.

Tunteet

2010-03-29T20:20:00.005+03:00

Olen alkanut järjestää itseäni toinen toistaan pahempiin liemiin, ainakin siltä tuntuu. Toisaalta naurattaa tää hirvee tilanne, vaikka tiedän että kohta itken ja kadun kaikkea.

Oon ihastunut, eikä tää ole hyvä juttu. Mä en oikein itsekään tiedä, mistä on kyse, mutta oon tavannut pari kertaa avoimessa suhteessa elävää miestä. Meillä ei oo minkäänlaista fyysistä kontaktia, vaan me "hengataan", kuten ikiteininä tykkään sanoa. Oon hyvin hämmentynyt, kun saan siltä ihania viestejä kännykkään ja meseen. En vastaa niihin mitään, ja yritän jotenkin unohtaa että olen ihastunu. En kuitenkaan tahdo lopettaa, vaan ihan vapaaehtosesti kaivan itteeni syvemmälle. Ihastuminen tekee luopumisesta vaikeeta, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei itse tilanne olisi tajuttoman mielenkiintoinen ja jännittävä kokeiltavaksi.

Olen polttanut nyt muutaman kerran pilveä. Kokemukset ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta kaippa polttelusta on tulossa mulle vakituinen harrastus. En usko porttiteoriaan enkä nää kannabiksen käytössä mitään moraalisesti arveluttavaa, vaikka moni on varmasti eri mieltä.

Mulla on ollut joulukuusta lähtien vakituinen seksikumppani, välillä on tavattu tiiviimmin ja välillä ei ollenkaan moneen viikkoon. Ja nyt oon antanu itteni kiintyä liikaa johonkin täys idioottiin ja kusipäähän, vaikka taas niin kuvittelin että oon inhimillisyyden yläpuolella. Nyt en oo reiluun viikkoon nähnyt sitä, ja ajattelin josko yrittäisin unohtaa koko jutun.

Mä sitouduin niin nuorena, että kaikki tällaiset kokeilut jäi multa väliin, ja nyt sit kaikki on uutta ja ihmeellistä ja kaikkea pitää kokeilla. Tokihan haluan saada kaikenlaisia kokemuksia ja kaikki tollanen "outo" viehättää mua, mutta kaikista kivointa olisi, jos osaisi ajoissa lopettaa.

Viesti

2010-03-24T14:47:00.004+02:00

Päivät koulussa ovat pitkäveteisiä. Henkilösuhteet luokkalaisten kesken ovat kiristyneet, kun on pitänyt tehdä isossa porukassa hommia. Itse olen yrittänyt pysyä taustalla, vaikka yleensä olen suuna ja päänä.

Ikävä S:ää kohtaan on valtava. Tänään sitten oikeasti lähetin hänelle viestin, jossa kerroin ikävästä. Ei ole vastannut mitään, parempi kai niin.

"Nämä ajat eivät ole meitä varten"

2010-03-11T23:45:00.007+02:00

Jotenkin tätä ei vaan kestä. On niin yksinäinen olo. Mua ihan oikeasti pelottaa, että kaikki vihaa mua enkä tule pärjäämään ikinä missään. Mä niin pelkään mun tulevaisuutta enkä pysty olemaan ajattelematta kaikkee sitä pahaa, mitä ihmiset musta ajattelee.

Nyt oon itkeny ja huutanu, antaumuksella ihan.

Voi kun vois uskoo tän, mut ei vaan pysty.

Parempi päivä

2010-03-10T17:40:00.002+02:00

Tänään on ollut paljon parempi päivä. Koulussa on ollut helpompaa, suorastaan kivaa. Nyt on pystynyt esim. ärsyyntymään eri asioista, kun kaikki negatiivinen energia ei ole mennyt pelkkään ahdistumiseen :). S-jutut alkaa painaa heti kun pääsen kotiin, mutta koetan nyt pitää itseni kiireisenä. Yksi suorasukainen luokkakaverini sanoi, ettei siitä mitään kuitenkaan tulis, vaikka yhteen palattaisiinkin. Niinhän se on, ja lohduttaa, kun S:ää en enää kerran omakseni saa. Toinen lausahdus, "Kohta ne eroaa kumminkin" (S ja uusi tyttöystävä), oli myös varsin piristävä!

Ikävä

2010-03-09T20:42:00.003+02:00

Mulla on niin sairas ikävä S:ää, tulee melkeen itku, vaikken yleensä kovinkaan herkästi itke. Muutamana yönä oon nähnyt unia, joissa S:llä on se uusi tyttöystävä, mutta me kuitenkin palataan yhteen ja kaikki menee hienosti.

On tulossa kevät, ja muistelen vaikkapa sitä, kun viime keväänä muutettiin uuteen kämppään, joka oli muuten aivan ihana. Pelkkä tuon asian kirjoittaminen ja lukeminen on vaikeaa. Yritän koko ajan ajatella, et nyt on pakko vaan olla ja elää näin, ja jossain vaiheessa helpottaa. Ja mä tiedän, että yhdessäolo taas ahdistais ja muutkin ongelmat ois kuten ennenkin. Tavallaan on hyvä, että S:llä on se uus, niin kynnys ottaa yhteyttä on todella korkea. Mutta mä vaan kaipaan niin älyttömästi...

Back to school

2010-03-09T04:40:00.004+02:00

Aika paha mieli, eka koulupäivä ei mennyt hyvin. Paitsi että selkä ilmoitti taas itsestään, tunnelma luokassa oli pikkusen liian kireällä. Ei varmaan olekaan kivaa palata kouluun ja tehdä hommia, joista ei ole kiinnostunut, mutta tuskin tuo ilmapiiri ketään auttaa. Ajattelin kuitenkin kestää, ehkäpä se tästä. Ei oo kyllä mitään motivaatioo, paitsi tietty se, että joskus ois kiva valmistuu. Ja mieluummin mä tuolla ahdistun kuin harjottelussa, onpahan ainakin kavereita joille purkaa sitä, miten ottaa kalloon.

Nopee

2010-03-07T01:32:00.003+02:00

I tuntuu kuvittelevan, että omistaa minut. En jaksa enää vastata puheluihin tai viesteihin, ne tunkevat liian lähelle mua, ja kun kaikki asiat pitäisi kertoa ja vuodattaa hänelle. Mä tietysti haluaisin poikaystävän, mutta ei se ainakaan I ole. Se haluaa edetä hirveetä vauhtia, vaikka oon sata kertaa sanonut mikä on meininki. Alan epäillä, onko se kukaan muukaan vielä pitkään aikaan, kun ketään mielenkiintoisia on todella harvassa, tunteiden pitää olla tietysti molemminpuolisia ja oon sit viel ihan vammanenkin.

Eilen tuli vedettyä vuosisadan perseet, että hauskaa oli.

Lääkärireissu x 2

2010-03-03T03:17:00.004+02:00

Maanantaina pääsin terveyskeskukseen lääkärille, joka tutki selän, ja totesi, ettei kysymys todennäköisesti ole mistään vakavasta, ja että vaiva menee varmaankin "itsestään" ohi. Sain lihasrelaksanttireseptin ja kehotuksen kävellä lyhyitä lenkkejä, ja kivun loputtua vahvistaa selkälihaksia. Olin varma, että nyt kipu vihdoin helpottaa, mut vitut. Eilen aamulla herätessäni selkä oli pahempi kuin koskaan aiemmin, ja kävely teki todella tiukkaa. Esim. sukkien jalkaan pukeminen on tällä hetkellä todellinen saavutus, samoin tuolilta ylös nouseminen. Otin illalla kaksi lääkettä (annostusohje 1-2 tablettia päivässä), ja väsyttävästä vaikutuksesta huolimatta heräsin noin tunti sitten. Nyt kipu on hieman hellittänyt, ja pääsin melko helposti sängystäkin ylös. Uskallan juuri ja juuri toivoa, että särky jo loppuisi. Masennus ja vitutus invalidisoivat mua ihan tarpeeksi, enkä kaipaa kolmatta syytä jäädä angstaamaan neljän seinän sisälle.

Eilen oli sitten puolestaan psykiatriaika. Kävin nyt toista kertaa samalla lääkärillä. Pyysin sairaslomaa, koska en masennuksen takia ole pystynyt suoriutumaan opinnoista yhtään mitenkään, enkä voi loputtomasti käyttää tukikuukausia sairastamiseen. Sovimme, että menen ensi viikolla kuitenkin yrittämään koulunkäyntiä - jos se ei onnistu, hän lupasi kirjoittaa mulle sairasloman jo ensimmäisestä tapaamisestamme lähtien, mihin olen tyytyväinen. Cipralexiä se kirjoitti lisää. Ihan hyvä lääke varmaan, mutta ärsyttää senkin hinta.

Kun viikko tai pari sitten avauduin I:lle siitä, etten halua tehdä mitään suunnitelmia kovinkaan pitkälle, enkä kykene suhteeseen, hän tuntui ymmärtävän. Mutta nyt se älytön suunnittelu on taas alkanut, ja se ahdistaa. Mustakin olisi kiva lähteä vaikka matkalle, mutta mä en ihan oikeasti voi tietää, millaiset meidän välit on vaikka kesällä (tietysti mulla ei ihan mihin tahansa varaakaan olisi). Minusta sekin on jo yllin kyllin, että olen lupautunut menemään ensi kuussa heidän perhejuhliinsa, mikä sekin kyllä ahdistaa, vaikka toisaalta odotan innolla ja olen kauheasti miettinyt, mitä laitan päälle jne.

Viesti

2010-02-28T20:24:00.003+02:00

Yöt on taas kuluneet valvoessa. Kun ei ole päivällä velvollisuuksia tai tekemistä, yöllä tuntee olevansa paljon enemmän hengissä. Ihana valvoa kun muut nukkuvat, siksi kai tykkään tehdä yövuorojakin.

Selkä vaivaa edelleen, menee pahemmaksi päivä päivältä. Huomenna lääkäriin.

Eilen katselin lähetettyjä viestejäni, ja kas kummaa - siellä ei ollutkaan S:lle lähettämääni viestiä. Olinkin vahingossa vain tallentanut sen luonnoksiin, enkä lähettänyt ollenkaan. Huh, miten näin hyvä tuuri voi käydäkään.

Irti

2010-02-27T06:59:00.005+02:00

Olen valveilla, enkä ole koko yönä vielä nukkunutkaan. Musta on ollut hirveän kivaa olla hengissä.

S:lle lähetin illalla ikävän kouristuksissa viestin, jossa kerroin että häntä olen ikävöinyt vaikka tiedän ja toivon että hänellä kaikki hyvin on... Jotain tuollaista paskaa siinä viestissä luki. Kahteen tai kolmeen lauseeseen tiivistyi mun ehkä kuukauden kestänyt ikävä, ja mä tiesin heti, ettei se tule vastaamaan. Oikeassa olin, ja onneksi ei vastannutkaan: kuinka paljon ongelmia siitäkin olisi sitten taas tullut itse kullekin. Minusta tuntuu, että nyt voin vihdoin ja viimein päästää S:stä lopullisesti irti, kun mullekin on selvää, ettei hän mua takaisin kaipaa. Pitäisi kai olla ihan maassa, mutta musta tuntuukin hyvältä. Jotenkin tuo epävarmuus (kummankin) tunteista aiheutti mulle niin jumalatonta tuskaa. Nyt voi taas katsoa elämää hiukan eteenpäin.

Eipä näihin eroihin toivottavasti koskaan totu, mutta kyllä mun iässä moni eroaja on varmaan hieman kokeneempi. S:hän oli mulle vasta toinen seurustelukumppani. Ja myönnettävä onkin, etten ole missään muussa elämäni vaiheessa näin totaalisen hämmentynyt ollut. Tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan, eikä mulla ole ollut minkäänlaista kontrollia niihin. Sama paska varmaan toistuu ajoittain jatkossakin, mutta nyt on luottamusta, että paremmat ajat on edessä mullakin.

En haluu kuolla tänä yönä.

Arkinen, järkevä päivitys

2010-02-25T22:24:00.007+02:00

Olen päättänyt mennä takaisin kouluun hiihtoloman, eli ensi viikon jälkeen. Harjoittelujakso ja sen tapahtumat ovat varmaan kuuma puheenaihe koululla, enkä voi kauheasti ottaa siihen kantaa. Toki se harmittaa, mutta en mä siksi jätä menemättä kouluun. Mulla on vahva aikomus valmistua, ehkä jo ensi vuoden aikana, vaikken sitten olisikaan koskaan työelämässä.

Kun kuulin muutama viikko sitten S:n uudesta tyttöystävästä, aloin lähes välittömästi kaivata S:ää takaisin omakseni. Ei tarvitse olla ihan hirveän fiksu tajutakseen, mistä mun "uudelleen heränneissä tunteissa" oli kyse. Eromme jälkeen en hetkeäkään eroa katunut, ennen kuin hän löysi uuden. Kun ajattelen järjellä, eroaminen todellakin oli ainoa oikea ratkaisu, mutta toisinaan vajoan niihin vanhoihin muistoihin. S:n myötä meni muutakin kuin pelkkä avioliitto: esimerkiksi hänen vanhempiinsa en enää ole yhteydessä ja kuten olen monesti täällä valittanut, ystävyyssuhteisiin tuli solmuja. Tietynlainen varmuus katosi elämästä, eikä vaikkapa talon ostaminen kuulu enää lähitulevaisuuden suunnitelmiin. Lapsia en onneksi edes halua, eikä perinteinen perhe-elämä muutenkaan viehätä mua, joten tuollaisten asioiden suhteen en erossa pudonnut korkealta. Keskusta-asunto vaihtui paskalähiöön, ja työnteko on ainakin kesäisin lähes välttämättömyys. Mutta niinpä se on monella muullakin. Tää opiskelijabudjetilla kituuttaminen kuuluu tähän elämänvaiheeseen, ja valehtelisin jos väittäisin, että en olisi kaivannut normaalia opiskelijaelämää.

I sanoi eilen tai toissapäivänä haluavansa seurustella mun kanssa, mutta ymmärtävänsä mun tilanteen. Sanoin, että olisin paska tyttöystävä, ja perustelinkin (olen aiemmin esim. pettänyt, vaikkei se tietysti tarkoitakaan, että aina niin tekisin). Sanoin, ettei meistä voi tulla mitään, ja hetken päästä olin tietysti taas eri mieltä. Jotenkin tuntuu, että minun pitäisi tehdä joku päätös I:n suhteen (siis joko seurustella tai antaa olla koko jutun), vaikka hänen mielestään voidaan ihan rauhassa tapailla ja se olis minustakin kivointa ja parasta.

Se uus

2010-02-25T02:17:00.003+02:00

Tää uus poika on I. Tutustuin siihen jo monta vuotta sitten, kun asuin muualla. Ikinä en ole sen kanssa seurustellut, ei mitään hengaamista kummempaa, kuten ei nytkään. I sairastaa myös masennusta, ja meillä on jopa sama lääkitys, mikä on aikamoinen sattuma. Mun kanta siitä, uskallanko ja haluanko olla hänen kanssaan, vaihtelee jatkuvasti. Jos nyt jo tiedän, etten voi seurustella toisen masennuspotilaan kanssa, olisi molempia kohtaan väärin tapailla ja antaa tunteiden kehittyä. Mutta kun en tiedä.

Bäk

2010-02-23T12:05:00.003+02:00

Fyysinen kunto on mulla pohjalukemissa, mistä syystä psyykkisten lisäksi fyysisetkin vaivat vaan kasaantuvat mulle. Syksyllä ja nyt talvella oli rajut flunssat, ja nyt on selkä niin kipeä ettei välillä pysty edes istumaan. Eilen olikin mielenkiintoista olla töissä, ja tämän ja huomisen päivän työvuorot tarvitsikin perua. Helpotus taas sinänsä, kun ei henkisestikään noita töitä millään jaksaisi, mutta rahaahan mä tarvitsisin. Mulla ei koskaan ole ollut pientä kipua suurempaa selkävaivaa, enkä ole jaksanut kiinnittää huomiota esim. työasentoihin. Nyt tää tuska on välillä niin infernaalinen, että jatkossa säästän ja jumppaan selkääni, eihän täst muuten mitään tule. Kaukana ova ne ajat, kun liikuin päivittäin. Vaikken silloinkaan missään huippukunnossa ollut, oli se nykytilanteeseen verrattuna ihan fitnesstason urheilua ;).

Viimeiset päivät sekottuvat mulla päässä kummalliseksi massaksi: ihan kuin ne olisivat olleet yhtä samaa valveillaolojaksoa tai en olisi ollut hereillä ollenkaan. Eilen kauppareissulla tuntui, ettei siinä kävelisi minä ollenkaan, vaan joku ihan muu tyyppi.

Frendit

2010-02-17T01:13:00.005+02:00

Meitä oli siis kolmen, loppuvaiheessa neljän pariskunnan melko tiivis ystäväporukka. Töissä tutustuin niihin tyttöihin, ja sitten siihen tuli äijät mukaan. Kaikki parisuhteet oli kestäneet kauan, mulla ja S:llä oli tuorein suhde, vaikka pitkähkö seurusteluaika sekin, ainakin ikäämme nähden. Alussa asuttiin jopa samalla asuinalueella, mikä oli ihan puhdasta sattumaa, mutta kivaa silti, kun saattoi vaan kipasta kylään nopeesti. Tiedettiin toistemme asiat ja niin poispäin. Oikeestaan ystävyyssuhteet oli kuin jostain Frendien realistisesta versiosta.

Kun ero tuli, meille oli selvää, ettei ystäviä aleta mitenkään "jakaa". Taisi olla yhdet bileet, joissa oltiin yhtä aikaa, mutta erikseen, ja niistäkin sitten lähdimme kahdestaan kotiin. Kun S alkoi seurustella, tiesin melkeinpä heti, ettei tämä systeemi, jossa on pariskuntia ja minä, voisi toimia. Näin sieluni silmin ihan selvästi sen, että kohta muut tytöt käyvät kaupungilla sen uuden tytön kanssa, ja pariskunnat ovat onnellisina ravintoloissa ja illanistujaisissa ja piknikeillä ja bileissä ja... Juttelin kuitenkin yhden tytön kanssa asiasta, uskalsin ottaa siis puheeksi. Sanoi, ettei tietenkään niin kävisi, että mut korvattaisiin, ja sillä hetkellä tajusin miten "typerä" luuloni oli ollut. Erityisen hyvälle mielelle tulin, kun ystävä sanoi, ettei hänellä ole edes mielenkiintoa uuteen tyttöön tutustua. Vähän ilkeää, eikä välttämättä totta, mutta kyllä se mun mieltä lämmitti.

En haluaisi ajatella näin, mutta kaippa olin hieman naiivi, kun ajattelin, että S:n kanssa sitten ystävinä pysytään, ja uuteen tyttöystävään haluan myös tutustua. Ystävinä pysyminen saattaa monen parin kohdalla tarkoittaa sitä, ettei olla riidoissa, niin taitaa olla ainakin meidän tapauksessamme. En minä voi oikein luontevaksi kuvitella sitä tilannetta, että oltaisiin vaikka syömässä neljästään kumppaneidemme kanssa. Ja niin paljon kuin olisinkaan halunnut sen onnistuvan, en pelkästään ystävyyssuhteen vuoksi, vaan myös siksi, että halusin tietysti todistaa koko maailmalle paskapuheeksi sen, etteikö eksän kanssa voisi olla ystävä.

Äidin kanssa juteltiin tänään puhelimessa ja se sanoi, että kyllä mahtaa lääke olla tehokasta kun noin naurattaa. Oli ihan kivaa kikattaa sen kanssa. Mulla ja äidillä on ollut vaikeutemme, mutta olen mä ihan käsittämättömän kiitollinen siitä, että mulla yleensäkin on äiti, ja vielä noin mainio persoona, että huumorintajut osuu edes välillä yksiin.

S muuten kasvattaa hamppua. Ajattelin, miten ihana ja suloinen kosto olisikaan ilmiantaa se (vaikka ei mulla mitään kostettavaa olekaan). Mä en koe kannabiksenkasvattelua mitenkään vääränä, vaan kyseessä olisi puhtaasti vittuilu. Eli mulla on moraalinen ongelma, monen mielestä varmaan vähän erikoisessa paikassa.

Lässyn lässyn

2010-02-16T14:29:00.005+02:00

Välillä tulee mieleen S ja uusi tyttöystävä, vaikka pikkuhiljaa alan jo päästä asian yli. Asian jonkinlainen järjettömyys ja tuskan kohtuuttomuus tulevat oikeudenmukaisiksi, kun ajattelen, että loukkasinhan minäkin usein S:ää. Eli siis lohduttaudun sillä, että olin paska tyttöystävä/vaimo. Ja jälleen tajuan, miten paljon parempi on hänelle itselleen, ettei tarvitse minussa roikkua, vaan on löytänyt uuden ihmisen jota rakastaa. Ja toisaalta, koska olin niin kelvoton puoliso, ehkäpä hänkään ei minulle "se oikea" ollut (vaikken usko mihinkään seoikea-lässynlässyyn).

Mulla on ollut hauskaa yhden pojan kanssa, joka on siis ihan ystävä, korkeintaan. Tai siis, ei olla suhdetta sen enempää määritelty, ja olen tehnyt selväksi, että musta ei seurustelemaan ole. Tavataan kuitenkin viikottain, vaikka ei samalla paikkakunnalla edes asuta. On ollut ihanaa, kun tietää, että toinen ei karkaa mihinkään, mutta toisaalta ei myöskään kahlehdi. Ei oikeastaan edes pelota, että loukkaannun.

Hieman aurinkoa

2010-02-14T19:20:00.007+02:00

On pitänyt viikon aikana kirjoittaa tänne monestikin, mutta se on sitten jäänyt.

Eli lähes koko viikon olen ollut vapaalla. Enpä mitään erityistä ole tehnyt, yhdet päiväkännit vedin ystävän kanssa. Ahdistus ei ole sillä tavalla pyörinyt mielessä, kun on voinut vaan olla. Tietysti kuvioihin on astunut olemisen sietämätön keveys ja on ollut huono omatunto siitä, etten tee mitään, mutta se on sitten pientä.

Synttärijuhlia suunnittelen, vaikka on vielä muutama kuukausi siihen, kun täytän. Haluan isot juhlat, ja kaverin kanssa ollaan yhteisiä järjestämässä. Mä olen niin ansainnut ne.

Taas yksi loppu

2010-02-08T15:20:00.004+02:00

Aamulla sain itsestäni juuri ja juuri sen verran irti, että lähdin harjoitteluun. Tuntui kuin kävelisin vastatuulessa ja jokainen askel oli liian raskas. Perillä päätin, etten tee tätä enää. Valmistuminen lykkääntyy, opintopisteet jäävät saamatta, koulussa on nöyryyttävää selittää, miksi minulla jäi jo toinen harjoittelujakso kesken, mutta voisiko se olla pahempaa, kuin harjottelusta myötäsyntyvä ahdistus? Olen melko varma, etten mene enää keväällä kouluun, ehkä en mene ollenkaan.

BDI ja DEPS uudelleen

2010-02-07T19:39:00.005+02:00

Muutaman kuukauden jälkeen tein BDI-kyselyn uudelleen, ja sen mukaan masennukseni olisi hiukan hellittänyt. Edellinen nähtävissä täällä.

Edellinen tulos täällä.

Liikaa

2010-02-07T18:55:00.006+02:00

Mä en enää jaksais tätä. Työharjoittelu on rankkaa ja haluaisin lopettaa sen. Pelkään, että menetän kaikki parisuhteessa elävät ystäväni, kun he tutustuvat S:n uuteen tyttöystävään ja alkavat viettää yhdessä pariskuntailtoja ja muuta paskaa. Olen miettinyt, miten saisin rikottua S:n ja uuden ämmän välit, vaikka en koskaan oikeasti edes yrittäisi tehdä niin. Anteeksi nyt, että sanon näin.

En enää tiedä/muista, miksi jätin S:n. Enkö rakastanut häntä? Tuntuiko pitkä suhde liian lopulliselta? Halusinko jännitystä huipputylsään elämääni? Oliko toisen ihmisen lähellä paha olla? Oliko minulla huono omatunto siitä, että S joutui kärsimään minun sairauteni takia? Näitä asioita ainakin silloin erotessa ajattelin. Minulle ei riittänyt (enkä tarkoita, että olisi pitänyt riittää) se, että mua rakastettiin, musta pidettiin huolta ja vaikka mulla olisi ollut kuinka paska olla, mua pidettiin sylissä ja kuunneltiin. Tiedän, että ero oli ainoa oikea ratkaisu molempien kannalta, mutta tämä tuntuu silti kovin epäreilulta.

Kuten sanottu, elän normaalia elämää. Olen ehkä jopa tavattoman pirteä, ystävällinen ja nauravainen. Hymyilen ihmisille, tervehdin bussikuskia ja kassatätiä, kerron tutuille hassuja juttuja, kyselen kuulumisia jne. Niin tänäänkin, vaikka kauppareissulla kassalla hymyily oli hyvin vaikeaa. Kotimatkalla pidättelin jo itkua, kun ajattelin mahdollisuutta siitä, että minut kohta suljetaan ystäväpiirin ulkopuolelle. Nytkin tilanne on siinä pisteessä, että äitiäni lukuunottamatta kukaan ei minua kaipaisi varmaan viikkoihin, jos vaikka yllättäen kuolisin.

Tää kaikki on mulle jo liikaa. Kliseistä, mutta miksi just minä?

Kaksilla

2010-02-06T16:24:00.007+02:00

Eilen olin ystävän kanssa kaksilla. Oli taas mukava ja hauska olla, vaikka alkoholi turvottaakin ja tulee sitten ihanan läski olo myös. Toisen ystävän luokse menin vielä juttelemaan ja istumaan iltaa. Juteltiin siinä S:stä ja muista jutuista, mm. siitä, että nyt elämäni täyttää minä itse ja hyvä niin :).

Äiti soittelee mulle päivittäin. Aika ihanaa, että joku ainakin yrittää pitää musta huolen. Se on musta huolissaan, no niin olen ajoittain minäkin.

Angstangstangst

2010-02-04T17:54:00.007+02:00

Yhä enemmän alkaa vaikuttaa siltä, että S ei ikinä minusta välittänyt, hänelle oli tärkeää, että oli joku. Kun erosimme syksyllä, hän soitteli usein ja tapasimme silloin tällöin (liian usein) - nyt sitä mulkkua ei kiinnosta edes olla mukava minulle. Uskoin viime viikkoihin saakka, että olin särkenyt hänen sydämensä ja hän ansaitsee kaiken hyvän maailmassa - vitut.

Olin tänään eri paikassa harjoittelemassa kuin yleensä. Oli aivan mainio ja upea tilaisuus päästä kyseiseen mestaan, mutta kyllä taas näki sen, miten paska joidenkin ihmisten asenne opiskelijoita kohtaan osaa olla. Huomenna uudelleen, ensi viikolla taas omaan tuttuun paikkaan.

Itsemurhan mahdollisuus pyörii mun päässä taas päivittäin. En tiedä, miten hengestä pääsisi varmasti eroon, tai tiedän toki, mutta nuo mahdollisuudet ovat ulottumattomissani. En pystyisi viiltelemään itseäni. Oikeanlaisia lääkkeitä minulla ei ole, enkä tiedä mistä saisin. Ja aina silloin tällöin kuulee juttuja, joissa ihminen on hypännyt jostain kahdeksannesta kerroksesta ja jäänyt silti henkiin. Silloin tällöin, etenkin nuorempana pelkkä ajatus itsemurhasta helpotti mua, mutta ei enää. Yrityksistä huolimatta en ole sitä saavuttanut, ja jos nyt kuolisin, olisin joku hullu akka, joka tappoi itsensä koska ex löysi uuden. Kuolema on mulle niin mahdoton.

Viini

2010-02-02T19:42:00.003+02:00

Kävin ystävän kanssa yksillä, join 24 cl kuivaa valkkaria. Olosta tuli ihanan inhimillinen ja siedettävä. Alankin juoda joka päivä.

"Rakkaus kestää puoli tuntia kerrallaan"

2010-02-01T19:43:00.005+02:00

Tänään tuli postissa käräjäoikeudelta ilmoitus, että avioeron harkinta-aika on alkanut. Heinäkuun lopulla voi sitten hakea sitä lopullista avioeroa. Huh, onpahan sekin asia sitten mennyt eteenpäin.

Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä enemmän on alkanut tuntua siltä, että pitkähköstä suhteesta, avioliitosta ja kaikista mahdollisista tulevaisuudensuunnitelmista huolimatta olin S:lle vain joku. Siis, uskon toki että hän rakasti minua ja olin hänelle maailman tärkein, mutta nuo tunteet hän olisi saattanut kohdistaa melkein kehen tahansa muuhunkin. Ja niin hän nyt tekeekin. Vittu miks menin tuhlaamaan siihen ihmiseen neljä vitun vuotta elämästäni, kun olin vaan vittu joku. Ja se, että S vielä alle kuukausi sitten omien sanojensa mukaan "odotti epätoivoisesti paluutamme yhteen", on selvästikin valhetta eli mahdollisesti mikään muukaan ei ollut totta. Tunne on sanoinkuvaamattoman upea!

Suhdepurkautuminen

2010-01-29T22:29:00.005+02:00

Olin S:n kanssa siis neljä vuotta. Kun tapasimme, olin joitakin kuukausia aiemmin päässyt ylioppilaaksi ja vain viikko sitten eronnut ensimmäisestä poikaystävästäni. Jälkeenpäin ajatellen olin aika lapsi, ja eihän S mua paljon vanhempi ollutkaan, mutta valmiimpi sitoutumaan. Noh, neljä vuotta yhdessä olimme, ja hyvin pian eromme jälkeen hän alkoi etsiä uutta. Se oli minusta positiivista kehitystä, olinhan minä "jättänyt" S:n ja halusin hänen päästä äkkiä elämään onnellista elämää. Nyt, muutaman kuukauden jälkeen, kun hänellä se uusi nainen on, minusta tuntuu, että minä olin hänelle vaan joku jonka kanssa olla, ensimmäinen vastaantulija joka sattui ihastumaan.

Meidän piti olla kavereita, ja ihan hyvin se sujuikin. Nähtiin muutaman kerran ilman mitään sen kummempaa draamaa. Tänään, kun oli vielä jotain kamojen jakoa, tilanne oli vähintäänkin kiusallinen ja odotin koko ajan, että S lähtisi.

Meillä on yhteisiä kavereita, eli toisinaan on illanistujaisia, joihin meidät molemmat kutsutaan. Mietin vaan, miten niihin bileisiin sitten pystyy menemään. Ennen joulua oli yhdet, ja vaikka meillä kummallakaan ei ollut luonnollisestikaan mukana deittejä, tunnelma oli hieman kankea. Voin vain kuvitella, mitä se sitten S:n uuden tyttöystävän läsnäollessa olisi. En ainakaan tunnusta, että sydämeni olisi murskattu tai että olisin mustasukkainen, mutta varmasti kärsisin alemmuudentunnosta. Ja jos muut vielä katsoisivat minua säälien, helvetillinen ilta olisi valmis. Toisaalta elättelen toivoa, että esim. illanistujaisissa, joihin kaikki kolme menisimme, voisin kaikesta huolimatta olla oma ulkoisesti itsevarma ja hauska itseni, ja näyttää kuinka hienosti kykenen asiaan suhtautumaan!

Ihmissuhteet suck

2010-01-28T13:31:00.006+02:00

Juttelin S:n kanssa puhelimessa, ja päätin rohkaistua kysymään, että seurusteleeko hän nyt "sen uuden" kanssa. Kyllä kuulemma. Olen tosi iloinen ja helpottunut S:n puolesta, hän ansaitsee pelkkää hyvää. Haluaisin jossain vaiheessa tutustua tyttöystävään ja tulla toimeen hänen kanssaan (tuskinpa meistä mitään ystäviä/kavereita voi tulla, en tosin tiedä kun ei vastaavanlaisista tapauksista ole kokemusta). Ja kaikkien kauniiden ajatusten kruununa kimaltelee tieto siitä, että tätähän minä halusin. Minä halusin, että saan olla vapaa (sikäli kun tiedän, mitä se tarkoittaa), ja että siitä huolimatta S löytäisi onnen elämäänsä.

En tiedä, onko se mustasukkaisuutta vai mitä, mutta kyllä tää kaikki tuntuu myös pahalta. En ole pitkään aikaan halunnut S:ää takaisin läheiseen elämään kanssani, mutta viime öinä olen nähnyt unia, joissa ollaan taas yhdessä. Kun tosielämässä oltiin yhdessä, näin jatkuvasti unia, että ollaan erottu tai eroamassa. Mitään en osaa niin varmaksi kuitenkaan sanoa kuin sen, että seurustella en hänen kanssaan halua enkä kyllä edes pystyisikään. Toivon ja uskon, että tää paha olo on vain lapsellista kiukuttelua siitä, etten olekaan enää hänen elämänsä tärkein ihminen ja sille, että S tekisi kaikkensa minun eteeni, on vihdoin ja viimein tullut piste.

Tunteiden ristiriitaisuutta hämmentää vielä kolmas näkökulma: Olen tosi ylpeä, etten ole hankkinut vierelleni vaan jotain ihmistä, jotta ei tarttis olla yksin. En väitä, että S:n kohdalla olisi kyse siitä, mutta minulle tuollainen toiminta olisi ollut enemmän tai vähemmän ominaista. Voin olla vain ylpeä siitä, että tällä kertaa olen kovasti edes yrittänyt seistä omilla jaloillani ja viettänyt aikaa vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat minua oikeasti omana itsenään kiinnostaneet, eivätkä vaikka siksi, että heillä olisi tarjota mulle läheisyyttä, turvallisuutta ja pysyvyyttä.

Eilen asioita pohtiessani ymmärsin myös, miten kaukana tulevaisuudessa mitkään seurustelukuviot minun kohdallani ovatkaan. Jotenkin kovasti haluaisin sitoutua tähän maailman suloisimpaan poikaan / mieheen, jonka olen tavannut, mutta kovin järkevää se ei kai olisi. "Suhde" on tietysti edennyt jo niin pitkälle, että loukkaamaan tulen sekä häntä että itseäni, kävi miten vain.

Uusi lääkitys

2010-01-26T16:43:00.006+02:00

Kävinpä tänään pitkästä aikaa psykiatrilla, yksityisellä lääkäriasemalla oikein. Sain uuden mielialalääkkeen ja sovittiin kontrolli viiden viikon päähän. Toivottavasti alkaa mennä paremmin. Keskustelukäynnithän sairaanhoitajalla lopetin pari kuukautta sitten, kun kerran unohdin mennä vastaanotolle enkä vaan tullut uutta aikaa varanneeksi. Jälkeenpäin olen miettinyt, ettei terapiasessiot ole mulle hyväksi. Ajattelen asioita muutenkin liikaa ja loppupäivä menee masennuksessa vellomiseen, jos esim. aamulla tulee terapiassa avauduttua. Yritän elää siis uuden lääkityksen voimin (Cipralex 20 mg jota saan muutaman viikon päästä nostaa 30 mg:aan jos annostus ei ole riittävä. Aiemmin käytössä siis Sepram 40 mg.). Apteekkarin mukaan lääke alkaa vaikuttaa vasta neljän-viiden viikon päästä, ja parhaalla tasollaan vaikutus on puolen vuoden kuluttua.

S:llä, eli eksällä on nyt kai uusi tyttöystävä tai ainakin esiaste. Vaikka toivoin ja toivon edelleen kaikkea hyvää hänelle (ja heille), niin pieni mustasukkaisuuden pistos tuntuu sydämessä. Vähän paha olo siitä, että minä en ole enää se tärkein ihminen, vaikka eihän S ole sitä enää pitkään aikaan ollut minullekaan. Tunne saa minut hämmennyksiin, ja tavalliseen tapaani yritän siirtää sen sivuun.

Hiukan parempi olo

2010-01-25T16:24:00.005+02:00

Kiitos olemattoman vastustuskyvyn, olen jälleen flunssassa. Ihan helpottavaa saada olla vaan kotona itekseen, vaikka harjoittelupoissaolot on sitten korvattava tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Enkä ole ihan kuoleman kielissä, niin on ihan ok sairastaa.

Oon kai ihastunu, ja tunne on molemminpuolinen. Kyseessä on sama tyyppi, kuin edellisellä kerralla, siis se, jolle ajattelin kertoneeni liian äkkiä tykkääväni. Asiat ei vaan oo turhan yksinkertaisia, vaikka koskapa ne olis. En jotenkin osaa / uskalla / voi olla aivan oma itseni, enkä kyllä tiedä, kannattaisiko edes, vaikka yleensä vannon rehellisyyden nimiin.

Vittu mitä paskaa

2010-01-20T18:51:00.003+02:00

Mulla on ihan kiva harjottelupaikka, jossa ei ole vittumaisia ihmisiä tai tajuton kiire. Ohjaukselle on aikaa ja tauot ovat vähintään kohtuulliset. Silti sain tänään taistella päästäkseni ylös sängystä. Oon niin pysähtynyt. Sairaslomaakaan en voi ottaa, koska tietyt asiat opinnoissa pitää vaan suorittaa, ja jos en nyt suorita, niin en varmaan koskaan. Alan olla aika poikki.

Torstaiyön angsti

2010-01-15T15:58:00.004+02:00

Edelliseen tekstiin viitaten, en tosiaan ensimmäisenä iltana alkanut tunteitani tunnustamaan, vaan siihen meni muutama viikko, mikä ei minusta järjellä ajatellen ole mitenkään liian äkkiä. Mutta kun ei itsestään osaa antaa mitään todellista toiselle ihmiselle, niin jos vahingossa näin kuitenkin tekee, itsesyytökset ja katumus ovat taas melko isossa roolissa. Haluaisin olla normaali ihminen, ja sitten kun hetkittäin olen, niin eihän siitä vittu mitään tule.

Eilen bilettämässä, eipä erityisen kivaa ollut, mutta ihan ok. Aamuyöllä seisoskelin keskellä lumen peittämää kuolemanhiljaista opiskelijalähiötä ja mietin jos vain jäisin lumeen nukkumaan. Mitä väliä elämälläni oikeastaan on? Työharjoittelun eka viikko oli mielenkiintoinen, mutta rankka. Uuden oppiminen ja vieraassa ympäristössä oleminen vie suunnattomasti mun energiaa. Tulevaisuus ja vastuullisessa ammatissa toimiminen pelottaa.

Tänään tiedossa hauskaa, koko viikonlopuksi tulee paras ystävä kylään.

Neljä tuntia herätykseen

2010-01-14T01:47:00.005+02:00

Tapasin ihanan pojan. Oli suloinen kuin mikä. Valitti kun en kertonut tarpeeksi, en vaan uskaltanut. Sanoin että tykkään siitä kyllä, mutta kun oon niin vammanen. Nyt kaduttaa, että sanoin edes tuon verran. Taisi olla liikaa liian äkkiä sanoa, että tykkää toisesta. Mun pitäs vaan osata päästää irti, itsestäni lähinnä siis. Haluaisin itkeä, mutta en kai taas osaa.

Päivät työharjottelussa ovat pitkäveteisiä, mutta suht mukavia. Vielä en koe mahdottomaksi mennä sinne aamuisin, vaikka öisin en saakaan tarpeeksi unta. Huomenna baariin. Sama se, missä valvoo.

Uutta 2010

2010-01-07T05:44:00.004+02:00

Yli kuukausi lomalla, jä päiväni ovat menneet aika pitkälti nukkuessa, yöt valvoessa. Olenpahan saanut olla ulkopuolella yhteiskunnasta.

Töitä olen tehnyt, kuusi työvuoroa, sen mihin olin lupautunutkin. Olen ihan tyytyväinen, vaikka enpä jaksamistani noiden suhteen epäillytkään.

Olen tavannut idioottimaisia miehiä (onko muunlaisia olemassakaan?). En onneksi ketään, joka olisi sydämeni rikkonut, ääliöitä muuten vaan.

Avioerohakemus meidän piti tehdä yhdessä tällä viikolla, mutta se sitten "vaan jäi".

Huomenna shoppailureissulle kaupunkiin, jossa ennen asuin.

Lomalla

2009-12-17T14:42:00.005+02:00

Lomaa on ollut nyt kaksi viikkoa, ja viimeiset muutaman päivän olen viettänyt melko visusti sängyssä. Valvon yöt ja päivällä nukun myöhään, minkä jälkeen olen liian laiska/väsynyt tekemään mitään. Eipä tämä silti hirveästi ahdista, harmittaa vaan että arvokasta loma-aikaa menee hukkaan.

Piristystä elämään tuo se, että noista loppuvuoden kokeista pääsin läpi, paitsi kahdesta, joita en edes tehnyt vaan jätin suosiolla uusintaan. Numerot olivat kaikkea ykkösestä viitoseen. Ja näitä kokeita oli siis kahden viikon sisään 10, eli ei huono suoritus lainkaan. Olen jopa vähän hämmästynyt!

Äiti

2009-12-11T02:10:00.003+02:00

Minulla on vaativa äiti. Hän arvostaa asioita kuten koulutus, raha, perhe, terveys, turvallisuus jne, eikä tässä mitään pahaa tai kummallista ole, mutta omat valintani ovat vain olleet kovin erilaisia kuin ne, mihin hän olisi minun halunnut ryhtyvän. Tuoreena ylioppilaana en mennyt yliopiston pääsykokeisiin. Lukion jälkeen muutin suuremmalle paikkakunnalle, jossa oli tietysti "korkeat vuokrat" ja muuta paskaa. En ole jäänyt työpaikkoihin, joissa on ollut paha olla. Olen tehnyt asioita (muuttanut, matkustellut, jättänyt edellisen koulunkin kesken) spontaanisti, hetken mielijohteesta. En jäänyt ahdistavaan parisuhteeseen, vaikka se takasi minulle juurikin perheen ja turvallisuuden - erityisesti taloudellisen sellaisen.

Ei äiti mua näistä ratkaisuista "rankaise", ja onhan tuossa paljon sitä normaalia äidin huolta. Ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vapaammin olen saanut itseäni toteuttaa. Hermostun silti kohtuuttomasti, jos hän ei hyväksy tai ymmärrä tekemisiäni. Olisi mielenkiintoista saada tietää, miksi jonkun toisen mielipide voi näin paljon elämääni vaikuttaa, vaikka päätökseni ja tekoni ovat kuitenkin itsenäisiä, tai ainakin äidistäni irrallaan.

Loppu

2009-12-10T01:32:00.004+02:00

Hetki sitten laitoin asialle pisteen. Siis MINÄ! Olen niin iloinen, kun osasin arvostaa itseäni edes tämän verran, etten jäänyt ikiajoiksi roikkumaan ihmiseen, joka ei ilmeisestikään tiennyt mitä halusi ja sai mut toisinaan vaan pahalle tuulelle. Tietysti on myös pettynyt ja surullinen olo, mutta ihan sama: minä osasin pitää itsestäni huolen.

Ennen kuin tipahtaa

2009-12-09T20:58:00.006+02:00

Olin jo kirjoittamaisillani tänään, että oloni on ollut jo parempi eikä ole ollut tarvetta purkautua tänne, mutta putoaminen tapahtui nopeasti. Muutaman viimeisen tunnin ajan olen maannut kynttilöin valaistussa pimeässä huoneessa, kuunnellut samoja angst-levyjä kuin lähes 10 vuotta sitten ja itkenyt. Välillä tekee mieli huutaa, mutta olen purkanut aggressioita heilumalla levottomasti lattialla. Äiti soitti ja kysyi osoitettani, enkä kyennyt normaaliin keskusteluun. Varmaan rankkaa, kun tytär on vielä yli kakskymppisenä teini.

Minun olisi pitänyt tietää, etten päästäisi lähelleni ketään, johon en voi luottaa täysin, ja kyllähän mä tiesinkin, mutta olin idiootti ja annoin tunteideni viedä, taas kerran, niin kliseistä kuin se onkin. T on päivittäin yhteydessä, mut ei pyydä mua mihinkään, eikä sanallakaan anna edes ymmärtää, että haluaisi tavata, siinä kaikki, mä olen varmaan ihan mukava kaveri. Tää tilanne raastaa mut pieniksi palasiksi. Miksi annoin itseni ihastua ja kuvittelin, että kestäisin. Niin, mun todellakin tässä vaiheessa pitäisi jo tietää paremmin.

Takaisin kotona

2009-12-09T14:13:00.004+02:00

Tulipahan pitkän viikonlopun aikana syötyä ja käytettyä rahaa ihan kiitettäviä määriä, joten loppuvuosi varmaan eletään minibudjetilla ja syödään kanin kanssa porkkanaa. Mitään ahdistuksia en ehtinyt miettiä, joten oli se sen arvoista.

Ennen viikonloppua

2009-12-03T17:20:00.003+02:00

Parina päivänä olen muistanut ottaa lääkkeet vasta illalla, ja sen on kyllä huomannut. Olen ollut herkkä masentumaan, mutta onneksi sen voi ainakin osaksi laittaa lääkkeettömyyden piikkiin. Noissa masennuskohtauksissa päällimmäisenä huolena on ollut suoranainen tenttivuori, josta en kertakaikkiaan selviä: osa jää sitten uusintoihin, ja rästejä mulla on jo ennestään kiitettävä määrä. Toinen surullinen juttu on se, että iltana muutamana olen kaivannut S:ää. Olinkin ihmetellyt, miksei ero satuta mua enemmän, mutta nyt kaipaus alkaa pikkuhiljaa nostaa päätään. Oli meillä hauskaakin, ja aikahan tunnetusti kultaa muistot (näköjään jo reilussa kuukaudessa). "Onneksi" se oma ahdistus ja sitoutumisen pelko painaa vaa'assa sen verran, etten ole mitään tapaamisehdotuksia heittänyt sinne(kään) suunnalle.

Huomenna on vielä yksi koe, mutta lukemisen sijaan suuntaan katseeni viikonloppuun ja sen suunniteltuun sisältöön: bilettämistä, shoppailua ja nauramista ihanan ystävän kanssa. Mä niin tarvitsen tätä.

Suhteellisempaa

2009-11-23T14:27:00.004+02:00

Olen hämmentynyt. Olen tosi ihastunut, ja vähän hirvittää. Järki ja pari ystävää, joille olen tätä purkanut, sanovat että pitäisi odottaa ja oppia olemaan yksin ennen kuin ryhtyy uuteen suhteeseen. Itsekin olen vielä niin hajalla, että pelkään vielä uusia haavoja. Toisaalta ajattelen, että elämäni on NYT, ja jos minusta tuntuu hyvältä olla jonkun ihmisen kanssa, miksi en vain antaisi mennä ja katsoisi mitä tapahtuu. Miksi odottaisin, kun en oikein edes tiedä, mitä odotan?

T:n kanssa on valtavan hauskaa, mutta ei me olla pariskunta. On vaan kivaa. Mietinkin, miten kauan tätä voi jatkaa, ennen kuin puheeksi tulee mitkään poika- ja tyttöystävät.

Sitten maallisemmista asioista. Sen jälkeen, kun olen alkanut tienata omaa rahaa, olen tottunut siihen, että sitä suurin piirtein aina on. Erikoista kyllä, S kävi päätoimisesti töissä ja vasta hänen kanssaan yhdessä asuessani mulla ensimmäistä kertaa oli toisinaan ongelmia saada rahat riittämään. Nyt taas on ollut vapaampaa (!). Paitsi tänään, kun oli parit laskut odottamassa ja ensi kuun vuokrankin ajattelin maksaa, tilillä olikin vain reilut 400 euroa. Niin, tuo raha olisi riittänyt kattamaan kaikki kulut, mutta ennen 4.12. mulla ei olisikaan ollut käytettävissä mitään muuta. Yritän nyt opetella käyttämään rahaa. Monta vuotta olen käyttänyt lähes sentilleen kaiken, mitä on tullutkin, olinpa sitten töissä tai opiskelemassa. Eri asia sitten, mistä voin vielä vähentää. Vaatteita en juuri osta, ruuassa säästän, kosmetiikka on halvinta mahdollista ja puhelinlaskukin on melko pieni. Hyvä tietysti näin. Baarissa en ole ollut pariin viikkoon, mutta en ihan heti halua bilettämisestä luopua. Ehkäpä alan kunnon opiskelija-tyyliin kantamaan baariin omat juomat:)

Suhteet

2009-11-21T14:08:00.004+02:00

Torstaina kävin kahvilassa S:n kanssa. Kerroin, että todennäköisempänä pidän sitä, että hän alkaa seurustella jonkun toisen kanssa, kuin sitä että me palaisimme yhteen. Toivon niin paljon, että hän tapaisi jonkun ihanan ihmisen - vaikkei mitään elämän rakkautta, niin ainakin jonkun jonka kanssa olisi kivaa ja jolta voisi oppia yhtä jos toista.

Eilen oli toinen tapaaminen T:n kanssa. Hän kysyi, onko ne treffit, enkä osannut vastata. Hauskaa oli. Mulla on se tietty suojamuuri, joka pikkuhiljaa murtuu, enkä oikein tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Edit. 15.40: Enpä olisi koskaan arvannut, että voisin olla näin tyytyväinen ollessani kotona ypöyksin!

Muutoksia

2009-11-18T21:04:00.003+02:00

Huomasinpa jokin aika sitten, että en enää suunnittele itsemurhaa. Eipä tässä mitään kovin dramaattista ole tapahtunutkaan.

Mulla on aina ollut käytöksessä sellasta rajatonta energisyyttä, vastapainoksi sille, että välillä olen ihan kuollut. Kyse ei siis ole mistään kivasta pirteydestä, vaan aivan järkyttävästä riehumisesta, jota en osaa lopettaa. En pysty istumaan paikallani, puhun (huudan) jatkuvasti ihan mitä sattuu, nauran enkä pysty rentoutumaan. Näitä päiviä on taas ollut ja paljon.

Olen alkanut sietää hiljaisia viikonloppuiltoja yksin, suorastaan pidän niistä.

Olin viikko sitten jollain treffintapaisilla. Uusista on ollut puhetta, mutta mitään ei ole sovittu. Jos on minusta kiinni, toisia treffejä ei tule, sillä en uskaltaisi pyytää yhtään ketään ulos. Itse seura oli varsin miellyttävää, eikä luultavasti tyttöystävähaussa, mikä sopii mulle paremmin kuin hyvin. Harmittaa kyllä, ettei hänkään ole kovin innokas sopimaan uutta tapaamista, vaikka yhteyksissä olemmekin. Tyytyväinen en myöskään olisi tiiviiseen tapaamistahtiin tai läheiseen yhteydenpitoon. Eipä voi olla tyytyväinen mihinkään.

Tammikuussa alkaa harjoittelujakso, joka kestää seitsemän viikkoa. Odotan jo kauhulla. Jakso tulee olemaan vaativa, kahdestakin syystä: harjoiteltava osa-alue on minulle aivan ylivoimainen, enkä ole lainkaan varma, että harjoittelupaikan yhteishenki olisi kovinkaan kummoinen. Uskonpa siis, että halu kuolla astuu viimeistään tuolloin kuvioihin, kuten aikaisempienkin harjoittelujaksojen aikana.

Huoh

2009-11-17T00:41:00.004+02:00

Tajusin tänään, että S kaipaa minua takaisin varmaankin siksi, että hän haluaa läheisyyttä ja rakkautta ja on tottunut minuun - periaatteessa joku muukin kelpaa. Olen helpottunut, jälleen.

Lainauksia

2009-11-14T23:04:00.003+02:00

Tapasin tänään serkkuja, joihin tulee pidettyä yhteyttä lähinnä Facebookin välityksellä. Olin taas niin mukavaa tyttöä, että! Niin supersosiaalinen ja hauska, ettei mitään rajaa. Itseäkin alkaa arveluttaa, millainen minä oikeasti olenkaan.

Mut mitä sun pitäisi tehdä, pitäis olla jotenkin niin smooth
ottaa sivellin ja maalata sitä taivaanrantaa
juosta alasti pellossa juhannusyönä ja huutaa
- Pariisin kevät: Pikku Huopalahti

Älä putoa, katso alas
Siellä kyllin kauan vietit
mietit miten lopettaa
- CMX: Siivekäs

Eikä mikään sais sua tänne jäämään
mutta vailla suuntaa tai päämäärää
täällä sä vaan pyörit ympyrää
- Tuure Kilpeläinen: Vesitornin varjossa

Syytös

2009-11-11T18:50:00.007+02:00

Itsesyytökset on huumaavan korkealla tasolla. Ahdistaa, että ex-mieheni ihanuudestaan ja tärkeydestään huolimatta nyt ihminen, jota olen loukannut ehkä eniten koskaan. Soitinkin hänelle ja kerroin kuinka pahoillani tästä tilanteesta olen. Hän kuulosti kyllä jo parempivointiselta kuin esim. sunnuntaina, jolloin juttelimme.

Koen äärimmäisen epäreiluna, että minä en pysty samaan kuin muut ihmiset. Minäkin haluaisin elää kivaa perhe-elämää ja olla ihan helvetin normaali, mutta kun ei. Koulussa kulutan aikaa ihmettelemällä, että monet vielä minua muutaman vuoden nuoremmat ovat kihloissa ja avoliitossa. Eihän se käy päinsä! Olenkin löytänyt hengenheimolaisia kahdesta n. 10 vuotta vanhemmasta naisesta, jotka ovat kokeneet ties mitä ja eläneet varsin epäsovinnaista elämää. Omat jutut tuntuu niin normaaleilta heidän seurassaan.

Hetki sitten yllätin itseni kaipaamasta exää. Tai en tiedä, kaipaanko yksinkertaisesti häntä, vai niitä hetkiä kun olin vielä normaali ja yhdessä oli kivaa. Tämäkin on sairaan epäreilua: miksi minulta pitää ottaa pois kaikki, mistä olin haaveillut??

Minun elämäni Suuri Rakkaus on ohi.

Naiseus koetuksella

2009-11-10T18:49:00.004+02:00

Mies ei päästä irti eikä keskusteluista huolimatta ymmärrä, että näin tiivistä yhteyttä meidän ei ainakaan tällä hetkellä kannattaisi pitää. Näkeminen ja puhelinsoitot ahdistavat mua. Onpa kivaa nähdä toista ja repiä haavat auki uudelleen ja uudelleen.

Vielä hetken aikaa sitten minun oli tosi vaikea tehdä minkäänlaisia päätöksiä tai saada otetta mihinkään. Kuten sanottu, lomalla en tehnyt koulutehtäviä paljonkaan. Samoin lomalla kävin ruokakaupassa päivittäin enkä kerta kaikkiaan osannut päättää, mitä haluaisin syödä. Tajusin kyllä itsekin, etteipä tuo ihan normaalia taida olla. Nyt on jo helpompaa. Liekö sitten koulu ja peruspäiväjärjestys, jotka mut saavat normalisoitumaan. Läksyjäkin olen tehnyt (en kylläkään tarpeeksi), mikä on jo historiallista.

Sain pesukoneeni, mutta letku olikin liian lyhyt. Naiseuteni joutuu koetukselle, kun menen huomenna metsästämään jotain lisäkappaletta. Tänään jo valmiiksi stressasin asiasta, kun se menee kuitenkin pieleen. Ei mun ole ikinä tarvinnut huolehtia noista miesten jutuista. Lampun olen ehkä kerran vaihtanut, siinä kaikki, edes imurin pölypussit eivät ole mun käsittelyyn päässeet. Tuntuu niin oudolta, että jollain tavalla olen nyt ensimmäistä kertaa itsenäinen. Ja vielä oudompaa on, että itsenäisyyteni ilmenee ihan peräti pesukoneen poistoletkun ostamisella.

Uusi viikko alkaa

2009-11-09T12:01:00.003+02:00

En saanut loman aikana tehtyä siis juuri mitään koulutehtäviä. Tulin nyt koululle tekemään niitä (ensimmäiset luennot ovat vasta iltapäivällä), mutta eipä tästä taida taas mitään tulla. Joitakin tehtäviä en kerta kaikkiaan ymmärrä ja ne loput saavat minut muuten vaan hämilleni.

Tänään on loppujen kamojeni muutto. Helpottavaa, mutta myös raskasta. Jännitän myös, miten aikataulut pitävät. Minä pääsen koulusta melko myöhään illalla, ja miehen pitäisi sitä ennen tehdä yhtä jos toista: hakea vuokraamani pakettiauto ja ostamani pesukone, lastata autoa jne. Kunpa päivä olisi jo ohi ja tavarat paikoillaan.

Minulla on ollut vähän sellainen olo, että jotkut yhteiset kaverimme haluaisivat ottaa minuun etäisyyttä tai syyttävät minua erosta (että olisin kylmäsydäminen kusipää, joka jätti toisen, koska sattui siltä tuntumaan). Eivät ole ottaneet minuun juuri mitään yhteyttä, vaikka ennen niin tiivis porukka olimmekin. Suorastaan vituttaa ja loukkaa, etteivät he ole olleet huolissaan jaksamisestani tai ainakaan osoittaneet sitä mitenkään. Lisäksi epäilen, että vaikka olisin heille soittanut ja kaivannut seuraa, kaikki muut asiat olisivat menneet minun edelleni. Tänään sain kuitenkin viestin, jossa ehdotettiin tapaamista, kyseinen henkilö kutsui itsensä kylään uuteen kotiini. Se oli kivaa.

2005-2009

2009-11-08T17:52:00.003+02:00

Noin vuosi sitten kävin yhden kerran psykiatrilla yksityisellä lääkäriasemalla. Huolenani oli muistaakseni lähinnä ahdistuneisuus, unettomuus ja jatkuva väsymys. Avioliitossa olo ja talonostosuunnitelmat saivat mut tuntemaan oloni nurkkaanahdistetuksi, samoin se, että olin halunnut lähteä ulkomaille asumaan valmistumisen jälkeen, eikä asia luonnollisesti ollut miehelle ihan OK.

Tapasimme syksyllä 2005, ja vuoden päästä kihlauduimme ja muutimme yhteen. Joulukuussa 2007 menimme naimisiin. Vaikka naimisiinmeno oli alunperin minun ajatukseni ja tunsin olevani täysin valmis sitoutumaan loppuelämäkseni, tilanne alkoi kuitenkin ahdistaa minua.

Siispä varasin ajan psykiatrille. Kerroin koko elämästäni, ja tunnin jauhamisen jälkeen tajusin, että mahdollisesti meninkin naimisiin siksi, että ensimmäistä kertaa minulla oli perhe. Olin aina läheinen anopin kanssa, ja tietysti avioliitto toi mulle turvaa ja pysyvyyttä, mitä omassa lapsuudenkodissani en saanut. Tämän analyysin kerroin myös miehelle. Vääristä motiiveista huolimatta jaksoin silti tuolloin vielä uskoa, että suhteemme jatkuu vaikka loputtomiin.

Hän soitti mulle lauantaina masentuneena. Ymmärsin, että hän seuraa blogia, mutta en jaksa välittää. En ala siksi ajatuksiani sensuroimaan. Se kysyi, ikävöinkö häntä. Joo, ikävöin niitä aikoja kun itse olin terveempi ja meillä oli hauskaa, mutta en voi kuvitellakaan, että palaisin suhteeseen nyt.

Emme ole mitään eropapereita täyttäneet, sellaisten aika ei ole vielä. En ole asialle kyllä uhrannut ajatustakaan, vaikka mies siitä kyseli. Minusta tulee tosi nuori ex-vaimo, ja sekin hiukan hävettää.

Pettymys

2009-11-07T15:30:00.005+02:00

Olen kertonut ex-miehelleni, että pidän blogia, jossa puran masennustani ja ahdistustani. Yhdelle ystävälleni olen antanut blogin osoitteen. Muille en ole asiasta maininnutkaan. Mieskin lupasi olla etsimättä käsiinsä blogia, kun kerroin tällaisen anonyymin purkautumisen olevan mulle tosi tärkeää.

Mutta mä tiedän että sä luet tätä. Olen pettynyt.

Laastaria

2009-11-07T11:48:00.005+02:00

Tuntuu, että koko päivänä mulla ei riitä energiaa mihinkään muuhun, jos suoritettavana on edes jokin pieni tehtävä. Tänään pitäisi mennä ex-miehen lemmikkiä hoitamaan, kun hän itse viettää viikonloppua isällään. Ajattelin mennä joskus illalla. Nyt en saa mitään aikaiseksi, kun ajattelen, että jossain vaiheessa pitää sitten sinnekin lähteä.

Olin eilen "juhlimassa". Oli hauskaa. Olin yhteisen kaveripariskunnan kanssa, ja oli ihanaa huomata etteivät he olleet mitenkään puolueellisia tms. Eräs heidän muu mukana ollut kaverinsa sanoi miten hienoa on, etten ole "jäänyt eroahdistukseen." Päivällä olin miettinyt samaa, mutta nyt ajattelen pikemminkin, että mulla on erilainen tyyli käsitellä surua. Vaikka mulla on taustalla monen vuoden masennus ja makaan tulessa jatkuvasti, toisaalta pahan paikan sattuessa ehkä myös kiellän ongelmani ja käyttäydyn niinkuin mitään ei oiskaan. Kuten nyt bilettämällä aina, kun mahdollista. En edes tiedä, miten tuleva ilta onnistuu, jos jään kotiin, enkä lähde baariin.

Sitten uusi asia, josta en ole jostain syystä tänne aiemmin kirjoittanut: Mulla oli/on laastarisuhde. Olen koko ajan tiedostanut, että olen myös ihastunut kyseiseen ihmiseen, vaikka en mitään vakavaa ole halunnutkaan, ja tämä on ollut myös toisen osapuolen tiedossa. Jotenkin tuntuu kuitenkin, että olen päästänyt hänet liian lähelle itseäni, ja vaikka meillä on ollut hauskaa, koko juttu ahdistaa taas. Päätinkin jo, että lopetan koko homman. Se, etten ole pitänyt itseäni tarpeeksi etäisenä, takaa sen, että loukkaan itseäni ennemmin tai myöhemmin.

Ovikello soi hetki sitten. Vituttaa, kun pitää olla niin epäsosiaalinen, että piti pidättää henkeä ja odottaa, että se joku tyyppi lähtee ovelta.

Lääkärillä

2009-11-05T16:36:00.003+02:00

Kun aloin käydä terapiassa (erikois)sairaanhoitajalla, sain myös kontrollikäyntejä lääkärille. Tänään oli neljäs kerta. Kerroin lääkärille huoleni siitä, että tästä tilanteesta ei taida tulla koskaan loppua, ja että alan olla epätoivoinen. Toivon, ettei hän antanut minulle turhaa toivoa, kun kannusti jatkamaan terapiakäyntejä ja sanoi, että pitemmän ajan kuluttua ne voisivat avata solmuja.

TYÖ - kidutusmuoto

2009-11-04T08:57:00.004+02:00

Eilen erehdyin menemään töihin. Kyseisessä työpaikassa en ollut aiemmin ollutkaan, mutta vastaanotto oli lämmin, työ ei ollut liian kiireistä tai vaativaa ja lisäksi mut pyydettiin vielä täksi aamuksikin sijaistamaan. Lupasin mennä, mutta peruin myöhemmin, flunssaan vedoten. Oikeastikin olen edelleen flunssatoipuja, mutta suurin syy oli kylläkin se, että mua ei huvittanut. Itseasiassa tänä aamuna töihin meno olis vastannut aika tarkkaan mun mielikuvaa kidutuksesta ja helvetistä. Vituttaa, kun osaan olla noin vieraantunut työnteosta. Olin kuvitellut, että teen kyllä töitä, kunhan joku tuollainen mukava paikka löytyy, mutta ei. Onneksi työnteko ei ole kuitenkaan taloudellisesti aivan välttämättömyys, kun loppuvuodeksi mulla on vielä hiukan säästöjä ja tammikuussa saa taas nostaa opintolainat.

Se, mihin tällä työnteolla rahaa hankin, on bilettäminen, baareissa hengaaminen, opiskelijabileet ja ryyppääminen. Olen tehnyt itselleni suoranaisen ongelman siitä, että mitäs jos mulla ei olekaan kyseisiin kohteisiin rahaa tarpeeksi syydettävänä. Lisäksi työnteolla opiskeluiden ohessa haluaisin osoittaa sitä, että olen tällainen dynaaminen nuori nainen, joka on monessa mukana. Olenhan opiskelijatuutor, ja olin viime vuonna lähdössä mukaan opiskelijapolitiikkaan (luojan kiitos se jäi).

Ihailen kyllä niitä, jotka käyvät viikottain tai edes kuukausittain töissä opintojen ohella. Minä en siihen ainakaan nyt pysty.

En ole katkera, mutta...

2009-11-02T13:42:00.005+02:00

Päätin kertoa hieman lapsuudestani ja nuoruudestani, jotka ovat kai hieman keskimääräistä onnettomammat mutteivät suinkaan sieltä pahimmasta päästä.

Synnyin white trash -perinteen mukaisesti lähiöön 80-luvulla. Meitä oli äiti, isä ja veli(puoli). Mun vanhempien suhde ei koskaan ollut tavallinen parisuhde, en muista kertaakaan nähneeni heidän viettäneen aika yhdessä tai edes keskustelleen. Meillä vallitsi kotona aivan käsittämätön vaikenemisen kulttuuri, ja jossain vaiheessa äiti saikin tarpeekseen ja muutti pois. Minä jäin isälle, mikä oli suuri virhe. En koskaan kokenut fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä sitäkin enemmän: olin laiska, lihava, tyhmä, eikä minusta voisi tulla mitään jne. Masennusoireiluni alkoi ala-asteella, ja kun tähän yhdistettiin perusmurrosikäkapina ja emotionaalisesti täysin vammainen isäni, tulos on selvä...

14-vuotiaana olin ensimmäistä kertaa osastohoidossa, puoli vuotta avo-osastolla. Äitini oli tässä vaiheessa suureksi osaksi irtisanoutunut kohtalostani vedoten omiin fyysisiin sairauksiinsa ja minun mahdottomuuteeni. Isäni onnistui vaikuttamaan osastolla Täydelliseltä Vanhemmalta, ja äitini tuki tätä vaikutelmaa (oli varmaan kauhuissaan siitä, että minut pistettäisiin hänen luoksensa asumaan).

Itselleni oli koko ajan selvää, etten voisi palata isäni luokse, ja olen edelleen katkera siitä, ettei äitini välittänyt muista kuin itsestään. Onnistuin tappelemaan itselleni paikan nuorisokodissa - tätä tosin edelsi vielä toinen puolen vuoden jakso suljetulla osastolla.

Osastoelämä oli minulle helpotus. Avopuolella sai kavereita, jääkaappi oli aina täysi ja meillä oli suorastaan hauskaa. Suljetullakin solmin ystävyyssuhteita, mutta elämä siellä oli niin erilaista: pysähtyneempää, hiljaisempaa. Itsekin olin jo tosi uupunut ja rankasti lääkitty suljetun osaston aikana. Kaikesta huolimatta asuin siellä huomattavasti mieluummin kuin "kotona".

Se, että olen selvinnyt näinkin hyvin ja elänyt edes näennäisesti normaalia elämää, on nuorisokodin ansiota. Siellä oikeasti välitettiin, työajan ulkopuolellakin. Mulla oli siellä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siistejä vaatteita. Meitä ei tasapäistetty siellä vaan jokainen oli oma yksilönsä.

Nuorisokodissa minä olinkin yllättäen elänyt suorastaan pumpulissa muihin nuoriin verrattuna, olin todellista hienostoa. Siellä en ystävystynyt muihin, vaan olin hiukan aikaa jopa kiusattuna ja koko ajan jouduin kulkemaan varpaillani välttääkseni konflikteja. Yhden kesän hengasin tytön kanssa, jonka kuulin pari vuotta sitten kuolleen.

Menin lukioon, jota vihasin alusta loppuun. Sosiaaliset tilanteet oli mulle kauhistus. Olin nuorisokodissa tottunut pitämään kaiken sisälläni, niin tunteet kuin oman persoonanikin, etten pystynyt sulkeutuneisuudeltani pitkään aikaan tutustumaan kehenkään. Noh, lukion silti kävin, koska halusin välttämättä näyttää, etten ole tyhmä ja laiska.

Muutin äidilleni 18-vuotiaana. Aina kun riitelimme, pelkäsin että hän "heittää" minut ulos. Jossain vaiheessa tajusin, ettei ihan normaali ole hänkään. Monta monta vuotta hän on mua syyttänyt äkkipikaisuudesta ja pikkumaisuudesta (ja veljeni suitsuttaa mukana), mutta äitini käytös on vailla logiikan häivää. Kun ostin vitamiineja luontaistuotekaupasta enkä apteekista, hän veti aivan järkyttävät raivarit. Kun kutsuin poikaystäväni vanhemmat ylioppilasjuhliini, olisi minun kutsu pitänyt peruuttaa, koska hän jännitti heidän tapaamistaan niin paljon. Kun hän viime kesänä kuuli minun joutuneen sairaalaan itsemurhayrityksen vuoksi, suurin huolenaiheensa vaikutti olevan hoitopäivämaksut. Näitähän riittäisi vaikka millä mitalla. Kaikista eniten olen vihainen kuitenkin siitä, että hän hylkäsi minut lapsena/nuorena, eikä suostu edelleenkään minun kanssani asiasta keskustelemaan. Olen "vanhojen asioiden vatvoja", kun haluaisin selvennystä siihen, miksi hän koki oikeutetuksi tehdä niin. Joten antaa olla.

Isääni pistin välit poikki 18-vuotiaana. Terapiassa opin, että mulla on oikeus vihata häntä, ja tämä on helpottanut mua suunnattomasti. Vihaan toisinaan äitiänikin, mutta hänet jostain syystä olen halunnut pitää elämässäni.

Uudessa kodissa

2009-11-02T01:07:00.003+02:00

Ensimmäinen yö uudessa kodissa, enkä saa unta.

Pelottaa jäädä yksin. En tarkoita tällä sitä, että pelkäisin jääväni ilman seurustelukumppania, vaan että jään totaalisen yksin, ilman ystäviä, kavereita, ketään. Otan hirveän henkilökohtaisesti sen, jos en joskus saa baariseuraa - jatkossa ne illat tuntuvat varmasti vielä ikävämmiltä, kun pitää jäädä sitten kotiin katsomaan jotain vitun Huumaa. Tämän tyyppisiä kriisihetkiä varten olenkin päättänyt varustaa kaappini tarvittavalla määrällä kriisialkoholia (nyt minulla on vain kriisi-Tequilaa).

En ole aivan täysin menettänyt uskoani siihen, että joskus voisin ehkä seurustella jonkun kanssa, mutta kovin etäiseltä tuo ajatus vaikuttaa. Johtuuko isäkompleksista vai mistä, mutta tällä hetkellä missionani on lähinnä saada miesten huomiota ja hyväksyntää. Pahitteeksi ei olisi, jos saisin kunnolla loukattua jotain kusipäätä.

Kaikki yöt

2009-10-31T22:35:00.004+02:00

Sain 1,5 viikkoa sitten flunssan ja sitä sairastan edelleen. Eilen muutto sujui harvinaisen tuskaisissa tunnelmissa, lähinnä tän taudin takia, siis. Yöksi en jäänyt uuteen asuntoon (!) ja tämänkin yön sairastan vielä miehellä. Älytöntä, että nyt alan täällä jumittaa. Ollaan vierekkäinkin nukuttu. Mua jännittää toi eka yö, tai oikeastaan kaikki yöt, omassa asunnossa.

Mutta joitain asioita olen saanut eteenpäin. Kerroin erosta äidilleni, joka ei yleensä kykene ymmärtämään mitään, mutta tässä tapauksessa onnistui käyttäytymään jotenkuten.

Kosketus

2009-10-25T11:11:00.005+02:00

Eilen jäin kotiin nauttimaan yksinäisyydestä ja rauhasta, kun mies lähti baariin. Oli kertakaikkiaan ihanaa. Vähemmän ihanaa on, että hän eilen piti mua kädestä meidän katsellessa TV:tä, ja pussasi otsalle kun menin päiväunille. Jotenkin pelkään, että tämä menee taas siihen, että kotona ei pysty olemaan, kun omaa etäisyyttä pitää jatkuvasti selitellä.

Viikon päästä muutan, se helpottaa.

2009-10-24T20:22:00.005+03:00

Olin eilen juhlimassa bileissä, joihin menin ilmaisen viinan perässä. Huolimatta runsaista tarjoiluista yhdistettynä siihen, etten ollut juuri saanut flunssaltani syötyä, bileissä oli kovin tylsää. Musta onkin monen monta kuvaa, kun istun taustalla yksin naama rutussa. Tuttuja ihmisiä bileissä oli vain pari, mikä ei yleensä ole ollut ongelma, mutta nyt mä jäin täysin ulkopuoliseksi. Baarissakin oli jeesuksen tylsää, ja kaikista hauskanpitoyrityksistä huolimatta päädyin kaverilleni yöksi kahden jälkeen (noh, siellä oli sitten ihan kivaa).

Menetin ruokahaluni viikko sitten, ja nyt se on ikävä kyllä tullut takaisin. Haluan kovasti laihtua, ja mielitekojen hallinta on mulle toisinaan äärimmäisen vaikeaa.

CMX: Jatkuu niinkuin sade

Hyviä uutisia

2009-10-23T15:36:00.003+03:00

Kuten tiedämme, olen vähän aina ollut masentunut ja ahdistunut, mutta lukiossa ja etenkin sen jälkeen aloin viettää sosiaalista elämää. Sitä ennen mulla oli aina ollut joku yksi kaveri kerrallaan, mikä oli mahdottoman ahdistava tilanne. Kun mietin tätä tilannetta, jossa mulla on kavereita ja ystäviä, käyn baareissa ja elän muutenkin tosi normien kaltaista nuoren elämää, olen oikeastaan aika tyytyväinen (!). Vaikka välillä (viime aikoina usein) on tuntunut siltä, että haluan käpertyä sänkyyn ja juoda kaikki päivät kuivaa valkoviiniä, ei se ole kuitenkaan ehkä se, mitä oikeasti elämälläni haluaisin tehdä (pitkään kyllä niin ajattelin). Hämmästyttävää kyllä, olen kai oikeasti sosiaalinen ja viihdyn ihmisten kanssa, mutta masennus vetää mut toisinaan vihaamaan koko ihmiskuntaa, ja olenkin alkanut pitää sitä omimpana itsenäni.

Kotona on ollut ohan OK olla. Eri sängyissä ollaan nukuttu, eikä mies passaa mua enää entiseen malliin! Huono homma sinänsä, mutta kertoo mulle siitä, että hän ei pidä minua tyttöystävänään, jota pitää helliä ja passata (mikä on hyvä asia). Minut puolestaan herätti tänään yllättävä ajatus: mietin, että olispa kiva vähän aikaa halailla. Noh, me ei olla enää pariskunta, eikä mulla ole lupaa tehdä niin.

Olin tekemässä vuokrasopimusta. Oma koti, jossa asuu vain minä (ja kani), on pian totta. Tästä on siis alle viikko, kun aloimme etsiä asuntoja. Olen hämmästynyt omasta, ja miehenkin jaksamisesta. Voiko tämä nain helppoa ollakaan?

Toivoa!

2009-10-21T18:14:00.003+03:00

Eilen olin toista kertaa terapiassa. Aiemmin mulla oli vuosien ajan viikottainen kontakti nuorisopsykiatrialla, että ei tää ihan uutta ole, mutta tietysti uuteen terapeuttiin tutustuminen vaatii sen oman ajan. Tämä nykyinen vaikuttaa oikein lupaavalta tapaukselta, vaikkakin olen hiukan pettynyt, että kaupunki tarjoaa enää puolen tunnin aikoja aikaisemman kolmen vartin sijasta. Kerroin erosta, asuntonäytöstä, vähän kaikesta - mutten vahingossakaan siitä, että viime perjantaiaamulla sammuin tarkoituksella vettä täynnä olevaan ammeeseen. Pahinta olisi joutua sairaalaan, joten tietyistä asioista en kerro edes siellä.

Asuntonäytössä kävin, ja olin ainoa hakija, eli hyvältä näyttää. Ehdin jo hieman tutustua tulevaan asuinalueeseeni, ja melko hämärää porukkaa tuntuu olevan;) Eli sovin sinne täydellisesti.

Tänään olikin ihan mukavaa yhdessä (ex-)miehen kanssa. Pystyttiin juttelemaan ja jakamaan tavaroita. Mulle tuli vahvasti sellainen olo, että pystyttäisiin olemaan kavereita myöhemmin. Mä kiitän luojaani, etten ole parisuhteessa minkään vuosisadan mulkun kanssa, joka haluaisi tehdä kaikki asiat mahdollisimman vaikeaksi. Tänään ei yksikään kyynel ole mun silmistä vuotanut, mistä olen yllättynyt.

Hiukan on huono omatunto, kun nyt ei pysty päästämään kania vapaaksi juoksentelemaan, kun kaikki kamat on pitkin lattioita.

Hetken tie on kevyt

2009-10-20T23:48:00.003+03:00

Illalla sain tilanteeseen lisää helpotusta, kun mies tuli kotiin ja aloimme keskustella. Yllätyksekseni hän sanoi miettineensä poissa ollessani, että tarvitsemme ihan oikean eron - ei mitään sellaista, että minä muutan pois ja alamme tapailla tms. Se sanoi jotain, että vasta nyt mä tajusin, kuinka sairas sä olet. Kirjoitettuna kuulostaa ilkeältä, mutta ei se ollut. Se, että minun ei tarvinnut talloa ja repiä kappaleiksi hänen sydäntään, vaan saatamme nyt erota sovussa, helpottaa mua suuresti, vaikka tietysti molemmat olemme enemmän tai vähemmän kappaleina.

Hän meni nyt veljelleen yöksi, että saamme nukkua rauhassa. Viikonlopuksi suunnitteli suuntaavansa mökille, kun taas ensi viikolla mä yövyn kavereilla. Viimeistään 1.11. pitää sitten olla se uusi oma koti, johon mennä.

No joo. Aloin sitten järjestellä kirjahyllymme sisältöä kummankin omaan pinkkaan, kun löysin sieltä tosi suloisen ja henkilökohtaisen lahjan, jonka viime jouluna annoin. Sillä hetkellä tuntui, että tää kaikki on mulle liikaa.

Kokoan nyt yhteisiä, kipeimpiä ja rakkaimpia muistoja yhteen ja pakkaan ne laatikkoon. Niitä ei kumpikaan nyt pysty katselemaan. Tämä oli miehen idea ja minusta tosi hyvä sellainen. Yritämme pysyä ystävinä, onhan meillä yhteisiä kavereita, joita emme halua "jakaa", eikä historiaamme pidä eikä voi pyyhkäistä pois. Tämä vie paljon aikaa, mutta ehkä onnistumme. Odotan sitä hetkeä, kun voin viettää aikaa hänen kanssaan, kertoa kuulumisia ihan kuin kuka muukin läheinen tahansa - ja että ne kuulumiset ois hyviä.

Tämä on ehkä rohkeinta, mitä olen elämässäni tehnyt. Pelkään äärettömästi.

Jenni Vartiainen: Kerro miltä se tuntuu

Toivoa?

2009-10-20T16:42:00.004+03:00

Olin loppujen lopuksi hereillä yli 40 tuntia putkeen, minkä jälkeen nukuin normaalit 8 tunnin yöunet eikä nyt edes tavallista enempää väsytä.

Olo on ollut hieman parempi. Nukuin edellisen yön kaverilla ja juttelimme tosi paljon. En ole pystynyt kertomaan masennuksestani tai suisidaalisesta käyttäytymisestä monellekaan kaverille tai ystävälle (en hänellekään), mutta oli hienoa olla teeskentelemättä muuta kuin on. Mulla oli oikeasti kivaa, minkä kuvittelin jo olevan mahdotonta. Olen kaikesta ahdistuksesta huolimatta tosi kova nauramaan, mutta viime aikoina ei paljon ole hymyilyttänyt. Eilen mä nauroin pitkään ja monta kertaa, ehkä en siis ole vielä aivan menetetty tapaus.

Täällä omassa kodissa asiat taas ovat edelleen yhtä ahdistavat kuin ennenkin. Mies on nyt iltavuorossa, joten tänään ei onneksi tarvitse kauheasti nähdä, vaikka kyllä haluaisin kertoa hänelle asioista, joita hänen tunteitaan säästääkseni en ole ennempää kertonut. Nimittäin sen, etten pysty tällä hetkellä mitenkään jatkamaan suhdettamme (alunperin tarkoituksena oli siis jatkaa seurustelua, vaikka muutan eri osoitteeseen), enkä pysty lupaamaan, että näin joskus kävisi. Tästä taisin kyllä jo aiemmin kirjoittaakin. En voisi elää sen asian kanssa, että hän odottaisi minua ties kuinka kauan, kun en ole "pakottanut" häntä näkemään totuutta. Toisin sanoen, minun sairauteni ja kyvyttömyyteni normaaliin elämään ei saa olla hänen onnensa tiellä.

Huomenna menen asuntonäyttöön. Toivottavasti saan kyseisen kämpän, olisi unelmien täyttymys huomioiden käytössä olevan budjetin.

Aamuöisiä ajatuksia

2009-10-19T05:14:00.004+03:00

Tänä yönä kärsin univaikeuksista ensimmäistä kertaa kuukausiin. En ole nukkunut minuuttiakaan, ja kolmen tunnin päästä alkaa koulu. Lisäksi olen koko viikonlopun voinut pahoin, niin että olo on kuin Activia-mainoksessa.

Tunnen järkyttävän pahaa mieltä siitä, etten pysty enää antamaan miehelleni läheisyyttä ja rakkautta, joita hän haluaa ja ansaitsee. En pysty halaamaan, nukkumaan yhdessä, en edes istumaan vierekkäin sohvalla. En ole itse ollenkaan varma, pystynkö koskaan olemaan hänelle sellainen "normaali" kumppani, vaikka hän luottaa parantumiseeni. Ehkäpä joskus parannunkin, mutta olen silti se oma tunnevammainen itseni, joka musta on vuosien varrella kuoriutunut. En pysty silti hänestä irrottamaankaan, eikä hänkään minusta. Itse varmaan kuolen lähivuosina kuitenkin, enkä haluaisi, että hän jää turhaan suremaan. Tai että hän odottaisi minua, kun pystyisi jo pääsemään elämässään kohti sellaisia asioita ja ihmisiä, jotka ovat hänelle hyväksi.

Depressioseula

2009-10-18T15:50:00.006+03:00

Testin voi tehdä täällä.

Jutun loppu

2009-10-18T15:33:00.004+03:00

Olen muuttamassa erilleen miehestäni. Emme varsinaisesti eroa, mutta olemme molemmat alkaneet katsella uutta asuntoa. Vielä on epävarmaa, kumpi jää tähän yhteiseen kotiin; joka tapauksessa jompi kumpi. Tykkään tosi paljon tästä asunnosta, sisustuksesta ja sijainnista, mutta tavallaan haluaisin aivan uuden alun muuttamalla eri asuntoon.

En tällä hetkellä kestä hänen kosketustaan, mitä olen yrittänyt selittääkin. Sylikkäin nukkuminen ahdistaa mua, tuntuu että tukahdun. En jaksa halailla ja suukotella, vaikka ennen niin hellyydenkipeä olinkin. Mieheni on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut, mutta yhdessäolo on muodostunut mulle äärimmäisen vaikeaksi.

Ei se tietenkään ymmärrä, kun ei itse ole ollut vastaavassa tilanteessa. Se varmaan luulee, että odotan pääseväni harrastamaan biletystä ja irtosuhteita mielin määrin. Olen yrittänyt selittää asian todellista laitaa, ja hän sanoo että ymmärtää, mutta epäilen vahvasti.

Juttelin eilen pitkään ystäväni kanssa tästä ja muusta, ja tiedän että tämä on parasta suhteen molemmille osapuolille. Kun olen näin sairas, ennen pitkää satutan minua liian lähellä olevia ihmisiä joko tahallani tai vahingossa.

Tavallaan olen tosi innoissani mahdollisesta muutosta. Olen suunnitellut sisustusta ja muuta. Olen asunut yksin viimeksi yli neljä vuotta sitten.

Beckin masennuskysely

2009-10-17T16:36:00.004+03:00

Testin voi tehdä esim. täällä.

Olen tehnyt kyselyn useasti aiemminkin, mutta tällä kertaa taisin saada korkeimmat pisteet moneen vuoteen. Esimerkiksi kysymyksestä aikoa aiheuttaa itselleen vahinkoa sain "huippupisteet", kun taas syömisessäni ei ole mitään ongelmaa (lue: minulla ei esiinny ruokahaluttomuutta, vaan syön liikaa), joten siitä tuli vähiten pisteitä.

Hieman historiaa

2009-10-17T16:06:00.002+03:00

Niin vain kävi, että sairastan edelleen masennusta - yli kymmenen sairastetun vuoden jälkeen. Kaikki "se kuuluu ikään" -paskapuheet olivat siis valetta, puhumattakaan "Tulet katumaan, jos tapat itsesi" -korulauseista. Vaikka mulla on toki ollut elämässäni parempiakin aikoja, onnellisimpinakaan päivinä en ole katunut sitä, etten jo aikaa sitten onnistunut ottamaan henkeä itseltäni.

Olin syrjäänvetäytyvä lapsi. Pidin itseäni rumana, läskinä ja muutenkin kaikinpuolin inhottavana jo ennen kouluikää. Koulussa mua kiusattiin, tietysti, mutta vain pari vuotta, ja oli mulla kavereitakin. Jossain vaiheessa opin valtavan hienon taidon: energisyyden, positiivisuuden ja onnellisuuden teeskentelyn. Tällä kyvyllä olen kartuttanut vuosien varrella itselleni normaalilta vaikuttavan elämän: ystäviä, poikaystävän, opiskelupaikan, työpaikkoja jne. Mutta kun olen yksin, voin myöntää millainen todellisuudessa olen.

Ensimmäisen kerran sain itsemurha-ajatuksia päähäni 11-vuotiaana, jolloin mulla oli riitaa kaverini kanssa. Äärettömän vähäpätöinen syy, mutta silloin se tietysti tuntui maailman isoimmalta asialta. Pysyvämmin halu kuolla tarttui muhun vuotta myöhemmin, ja yläasteella vietin osastohoidossa kahteen otteeseen puolen vuoden päivät. Tämän jälkeen asuin nuorisokodissa.

En ole koskaan varsinaisesti yrittänyt itsemurhaa, mutta käytökseni on ollut itsetuhoista, ja toimiessani tietyllä tavalla ajatuksissa on pyörinyt ajatus siitä, että toivottavasti kuolen, vaikka eloon jään kuitenkin. Näin kävi esimerkiksi viime torstaina, kun baari-illan jälkeen laskin kylpyammeen täyteen vettä, menin sinne makaamaan ja odotin että sammun ja hukun. Nukahdinkin, mutta en vajonnut veden alle. Viime kesänä join viinaa ja vedin lääkkeitä - tuloksena intoksikaatio ja sairaalaelämää puolitoista vuorokautta, joiden jälkeen oli taas muutaman viikon parempi olla. Silloinkin taisin kuvitella, että nyt saan elämäni kuntoon ja kaikki muuttuu paremmaksi. Ei tosin tainnut mennä kuukauttakaan, kun olin uudelleen syvällä masennuksessa.

Kaikesta huolimatta kykenen esittämään normaalia ihmistä. En itsekään tiedä, miksi teen niin. Miksen tekisi elämää edes hitusen helpommaksi itselleni ja sairastaisi avoimesti, enkä olisi vain tällainen tyhjä ihmisen kuori, johon ei saa mitään todellista kosketusta? Yritän esittää sellaista ihmistä, joka haluaisin olla, mutta tähän mennessä olen pelkkä kulissi.